Netflixin naisvankilasarja kompuroi yhä, mutta identiteettikriisi on lieventynyt. Sarja oli lupaavimmillaan alussa, kun jouduimme poseen yhden herkän naisen kanssa ja nainen edusti luotettavaa näkökulmaa sen sijaan, että hänen persoonallisuutensa ja tavoitteensa poukkoilevat laidasta laitaan. Ensimmäisen kauden päätteeksi, mm. hysteerisen vaiheen, rennon pyjamabilevaiheen ja kyynisen rutinoituneen vaiheen jälkeen hän päätyi raakaan tappeluun. Menikö hän liian pitkälle? Onko kaikki muuttunut? Ei, päinvastoin. Kunhan pari asiaa pyyhkäistään maton alle, sarja päättää missä tunnelmissa se haluaa pysyä ja tarinankerronta voi alkaa.

Käynnissä olevien tv- ja elokuvasarjojen mielenkiintoisista naishahmoista noin 33-50% esiintyy tässä sarjassa, joten tekijöiden ei tarvitse yrittää liikaa vaan jättää mokaamatta. Sarja kertoo vankilasta, jossa lusitaan suhteellisen lyhyitä tuomioita. Pahimmat ryökäleet ovat mummeleita, jotka ovat istuneet tiukemmissa tyrmissä vuosikymmeniä. Naisia yhdistää selkeämmin tyhmyys ja temperamenttisuus kuin ahneus tai pahansuopuus. He tulisivat kohtalaisen hyvin toimeen, ellei uusi hahmo haastaisi hierarkiaa.

Lorraine Toussaintin näyttelemä "Vee" Parker on musta keski-ikäinen huumemamma, joka on istunut kakolassa aiemminkin. Hän on valmis palaamaan valtaan ympäristön ehdoilla. Hän ei voi värvätä kovia gangstereita, joten hän aloittaa manipuloimalla ystävikseen entisen suojattinsa Taysteen ja muita väripalettinsa edustajia kuten tuhdin Minni Hiiren ja Whoopi Goldbergin tärähtäneemmän version. Hän ottaa pieniä askelia nopeasti, hämmentäen ja hajottaen. Hänen uhkansa näkyy koko kaudella siten, että muiden välit tulehtuvat. Hän nauttii joka hetkestä. Rakastin inhota häntä, hän on loistava konna.

Muut kantavat juonet ovat muovisempia, mutta viihdyin mainiosti; viihteellisyys astuu uskottavuuden varpaille murskaamatta niitä. Vankilan korruptoitunut apulaisjohtaja jatkaa narttuilua niin kärjistetysti, ettei yhdenkään hänen kohtauksensa aikana ole epäilystä siitä, etteikö sarja aikoisi tarjota halpoja tyydytyksen tunteita joskus kun ämmä jää kiinni. Totuuden jäljillä on nk. päähenkilö Piper, joka yrittää nuuskia minne vankila on rahoja hutiloinut. Ensimmäisellä kaudella tärkeä viha-rakkaus-suhde Piperin ja lesborakastaja Alexin välillä pysyy käynnissä, mutta epädramaattisesti. Toisen kauden ja Laura Preponin aikataulut eivät käyneet yksiin, joten Alex esiintyy vain muutamissa jaksoissa. Se ei ole nuuskujuoni, joka pitää Piperin relevanttina, vaan Taylor Schillingin mainio suoritus (arvostelukuvassa hän miettii, mitä tuli viimeksi tehtyä).

Vähintäänkin Veen ja narisevan Lumikin takaumat ovat heitä rikastavia. Syöpäsairaan Justiinan takaumat ovat esimerkki siitä, miten sarja yrittää usein olla nokkelampi kuin se on, mutta myös siitä, miten näyttelijät pelastavat. Pari kohtausta Justiinan ja toisen potilaan välillä ovat sympaattisia oman painonsa vuoksi, eivätkä siksi, että Justiina toteaa mystisestä pankkirosvomenneisyydestään tutun teeman olevan yhä läsnä. Typerimmästä takaumatempauksesta kärsii "tärähtäneempi Whoopi" eli Crazy Eyes. Hahmo on ikonisen omituinen, minkä takaumat ihan vain vahvistavat: edes rakkaus ei saanut piirroshahmoa oikaistua. Noin muuten hahmolla on yhä paikkansa, koska Vee reagoi häneen laskelmoidusti.

"Pornoviiksen" eli läpimädän vanginvartijan rooli on onneksi rajattu minimiin. Vitsi on jo nähty. Kohtaus jossa hessuhopo saapuu riehumaan käyttäytyen yhä kuin rock-tähti on kauden noloin ylilyönti. Sarjaa pukevat hillitymmät kriisit ja harmaan sävyt. Vankeja neuvova ukko muuttui viimeksi vaaralliseksi äkkijyrkästi, ja hän on kiehtovampi nyt, kun hän vähän miettii missä mennään. Hän yrittää palata luotettavaksi sedäksi, mutta luonnevirheet näkyvät yhä taustalla, joten on jännittävää seurata miten hän kehittyy.

Katsoin toisen kauden yhteen putkeen. Sillä estrogeenimäärällä voi pysäyttää vaihdevuodet tai valmistautua sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Pysäytin kuvan vain kerran tarkistaakseni miten läpinäkyvä narisevan Lumikin märkä kolttu oli, koska - kuten sanoin viimeksi - naisista on yllättäen muutakin iloa, kun joku vaivautuu heitä käyttämään. Kauden alkupuolella nähdään ohimennen veistoksellinen (puhun naaman muodoista) rivi uusia parin repliikin naishahmoja ikään kuin tekijät kerskailisivat, että tätä porukkaa riittäisi toisenkin sarjan tarpeiksi.

Ryssägangsterimamma. Haiseva aasialainen aktivisti. Egonunna. Lihavalta mieheltä näyttävä lesbo Don Juan. Entinen mies. Köpöttelevä 80-kesäinen tappajan katseella. Ja vaikeammin kuvailtavia tyyppejä.