Ruotsalainen melodisen rockin/hard rockin/kasariheavyn/AOR:n tekijänimi H.E.A.T. puhdistaa tuoreella Tearing Down The Walls -albumillaan hienoisesti ulkomuotoaan. Bändi menetti edellisen levyn myötä toisen kitaristinsa mutta sitä ei heti levyä kuuntelemalla huomaa. Nimittäin soundi on muhkeampaa ja osin riffeissä on tukevampaa otetta. H.E.A.T. tuntuu ottavan hieman etäisyyttä AOR-genreen. Paikoin uudelta levyltä on huomaavinaan viitteitä kasarisuosikkien Extremen ja Stryperin suuntaan.

Verrattuna vaikkapa samalta viivalta ponnistaviin orkestereihin kuten W.E.T. ja Work Of Art, H.E.A.T. haluaa uudella levyllään päivittää soundiaan enemmän 2000-luvulle. AOR-kaavaa on häveliäästi korvattu mahtipontisella huudatuksella, joilla etsitään nuoremman kuulijakunnan hyväksyntää. Albumin nimibiisi ja vaikkapa Mannequin show voisivat aivan hyvin kelvata vaikkapa 30 Seconds To Marsin tai jopa My Chemical Romancen faneille. Toisaalta bändi ei etäänny liian kauas tutun turvallisesta AOR/hard rock -hekumoinnista.

Kertosäkeissä on edelleen koukuttavaa ilmeikkyyttä. Varsinkin Inferno on katurock-asenteensa johdosta varsinainen menopala. Myös Eye for an eye on yhteislauluun houkutteleva hyvän tuulen pullisteluviisu. Juurevampi A Shot at redemption vaikuttaa ensikuulemalta outolinnulta mutta ei H.E.A.T. nyt sentään southern rock -orkesteriksi ole intoutumassa.

H.E.A.T. testailee hienoista soundin päivitystä ja vasta seuraava albumi kertoo, onko kyseessä selkeämpi suunnan muutos. AOR:n/melodisen hard rockin markkinat ovat rajalliset, siinä mielessä soundin laajentaminen ei ole huonompi idea. Mistään takinkäännöstä ei kuitenkaan voi puhua. H.E.A.T. sopii edelleen mainiosti aikuiseen makuun mutta nyt ehkä entistä paremmin myös nuoremmalle kuulijakunnalle.