Tom Hardy ajelee autolla ja puhuu puhelimeen koko elokuvan ajan. Ohjaaja ja kirjoittaja Steven Knight on maineessa mm. Eastern Promises -käsikirjoituksen johdosta. Selvitä, montako tähteä selväjärkisenä pitämäsi kriitikko antoi, ja osta piletti jos innostaa. Se miten yhden miehen show voi toimia on kiehtova mysteeri, josta iso osa paljastuu arvostelussa väkisinkin.

Hardy näyttelee Ivan Lockea, järjestelmällistä ja vastuuntuntoista miestä. Karisma kumoaa jäykkyyden, muttei peittele mitään, vaan pinnan alta löytyy tunteellinen mies. Todennäköisesti Locke antaa itsestään miellyttävän kuvan useimmissa tilanteissa. Hän on liiankin täydellinen, ja siitä, hyvien luonteenpiirteiden varjopuolista tämä hahmotutkielma pitkälti kertoo. Lockella on syynsä tavoitella täydellisyyttä. Se että hän luottaa täydellisyyteensä on särö. Hän on tehnyt virheen. Periaatteessa hän on valmis myöntämään asian ja ottamaan täyden vastuun. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että hän jälleen tavoittelee täydellisyyttä. Ollakseen täydellinen Locken pitäisi olla useassa paikassa fyysisesti ja henkisesti, mutta hän on autossaan yrittäen pelata aikaa puhelimitse.

Hardylla on jälleen mainio aksentti, joka yhdessä vakavien mutta vivahteikkaiden kasvojen kanssa sähköistää repliikin kuin repliikin. Suoritus rimmaa lievän "ollako vai eikö olla" -tyyppisen teatterimaisuuden kanssa (Locke puhuu myös itsekseen), joka avaa äijän sielua. Selitysten sisällyttäminen puhelinkeskusteluihin olisi varmasti töksähtävämpää, koska Locke yrittää hoitaa käytännön asioita eikä avautua. Palapeli rakentuu. Kun maisemasta saa selvää, alkaa selvitä sekin, mikä on fiksua ja mikä viihteellistä kerrontaa. Leffa olisi kypsempi ilman sentyylisiä höpinöitä kuin "tämä on isoin keikka ikinä".

Leffa tuntuu reaaliaikaiselta. Öisen ajomatkan taika on autenttista. Öinen vaellus keinovalojen johdattamana on kaukana luonnollisuudesta, mutta läsnäolon tuntu voi olla vahva ja eksistentiaaliset ajatukset saattavat vaivata oikeassakin elämässä. Joku on alati äänessä, joten kuvasto ei pyydä huomiota, mutta tunnelmallisesti ohjaaja valoja ja heijastuksia ja hurinaakin käyttää. Idealle omistaudutaan. Samoin teki Haudattu. Liikaa kikkaili 127 tuntia.

Täten tekijöiden ansioluettelossa seisoo asiallinen tutkielma siitä, mistä lähtee hyvä tarinankerronta. Oletuksena pätkän pitäisi olla tylsä, joten onnistumisen tunne on sallittu katsojallekin, jos mielikuvitus täydentää aukot. Taputan sille, miten rajatuilla keinoilla keskitasoa palkitsevampi draamajännäri on syntynyt, mutta annan arvosanan elämykselle enkä tekniikalle. Jatketaan vielä palapelivertausta. Ensin rakentuvat reunat. Kyse on ehkä puista, ehkä välimeren maisemista? Lukuisat jännärit Locke mukaanlaskien kiehtovat, kun selviää, että puiden katveessa lepääkin surullinen ränsistynyt majatalo, jolla on historiaa. Vaativa katsoja jää toivomaan, että viimeisiinkin paloihin olisi kätkeytynyt jotakin merkittävää, joka jää kummittelemaan alitajuntaan – kenties siisti, leveästi hymyilevä Jyrki Katainen. En puhu pelkästään Shyamalan-tyyppisistä shokkikäänteistä vaan yleisesti väkevästä viimeisestä silauksesta, joka voi tapahtua myös draaman ehdoilla. Rosebud.