Annostus on osuva, kun seksiaddiktiosta kertovassa leffassa on turruttavissa määrin sitä itseään. Pikkutuhma vihjailu olisi kehittävää kuin huppelissa hassuttelu puliukkodraamassa. Nymphomaniac on outo tapaus, mutta ei kohutuista syistä. Nelituntinen teos venyttää sisältöään, jättäen silti paljon mielikuvituksen varaan, joten on hämäävää tietää, että ohjaajan versio kestää 5,5 tuntia. Mielisairas mestari Lars von Trier ei kuulemma ole edes nähnyt tätä "kaupallista" versiota. Jos täyspitkällä versiolla olisi julkaisupäivä, olisin odottanut.

Nelikymppinen nainen Joe makaa kujalla, kun kuusikymppinen mies Seligman löytää hänet. He keskustelevat yön Joen elämästä. Joella on ollut kymmenenkin seksipartneria päivässä. Hän puhuu vapaamuotoisesti, joten takaumat eivät ole puhdasta faktaa. Kehyskertomus muistuttaa asetelmallisuudessaan pariakin vampyyritarinaa: kirjaviisas herrasmies kuuntelee eksoottista olentoa, joka on lihallisten himojen ja historiansa vainoama. Seligman on arkiselta olemukseltaan eksentrisempi tonttu kuin Joe, mutta jos katsoja aikoo hihitellä jöpöttäville peniksille, Seligman ehkä tekee sisällöstä vähemmän absurdia, koska hän ottaa sen vakavasti.

Kun addiktio on tarpeeksi paha, muu ei tunnu aidolta. Seksi on Joelle paitsi nautinto, myös tapa tuntea, ymmärtää ja hallita edes jotakin. Tuhmuus eli valta rikkoa tabu vaikuttaa tärkeältä, kun klassinen himohippi taas painottaisi seksin luonnollisuutta. Varatun miehen tragikoomisen hysteerisen vaimon kohdatessaan Joe on tyhjä. Hän ei ole pahansuopa, mutta suosio eli valta ei tee hyvää empatiakyvylle. Teema on koomisesti läsnä kohtauksessa, jossa Joe ylistää sekä renttua että punkeroa hyviksi rakastajiksi. Toinen mies on raju ja röyhkeä, kun taas toiselle naisen orgasmi on kunnia-asia. Katsoja päätelköön mikä on miesten historia.

Von Trierin - ja ehkä kaupallisen version leikkaajan - ajatukset harhailevat. Elokuva panostaa usein juuri seksuaalisuuteen, mutta negatiivisuus rajaa aihetta, joten tuntuu loogisemmalta ajatella osaa sisällöstä addiktion ja masennuksen kautta. Eikö se, että pervo tarvitsee jo piiskaakin ole sama asia kuin kossulle kehittynyt toleranssi? Juu ja ei. Hutsut, himokkaat tohvelisankarit ja elämäntapapiiskaaja ovat hahmokaartina semmoinen, ettei leffa mene läpi ainakaan ilolauluna ihmisluonnolle. Jotkut Seligmanin kommenteista ovat niin pöhelöitä, että joku voisi tulkita leffan irvailevan tulkitsijoille. Eräs hyökkäävä viittaus von Trierin aiempaan työhön yllyttää väärään tulkintaan. Taide, uskonto ja feminismi mainitaan, mutta niin mainitaan kalastuskin, joten tulkitse, niin tulkitsen sinun tarttuneen täkyyn. Kun Joe ryhtyi intohimoisesti selittämään miksi neekeri-sanan käyttö on demokratiaa, se ei varsinaisesti liittynyt siihen mitä itse funtsin mustien miesten riideltyä munat pystyssä.

Von Trier ei ole vailla empatiaa ja sepä juuri (kontrasti) on tehnyt monista hänen synkistelyistään riipaisevia. Nymphomaniacissa nähdään herkän inhimillisiä hetkiä, mutta kokonaisuutta ajatellen päähenkilö on mystinen symboli jostakin eikä samaistumisen kohde. Joen ja hänen elämänsä tärkeimmän miehen välejä käsitellään vihjaillen. Loppuvaiheen epäuskottavan sivujuonen hyväksyin vain sitä kautta, että Joe oli profiloitunut epäluotettavaksi kertojaksi. Puolitoista puuttuvaa tuntia hiersi alitajuntaani, mutta kyllä tämäkin isältään tuoksuu. Äijä on ajattelija. Varatun miehen värkin imemiseen ei välttämättä kätkeydy salattuja merkityksiä, mutta kaikki tavalliset merkitykset tulevat esille, kun mies puhuu kotona vartovan vaimon ovulaatiosta hieman ennen kuin tuleva jälkeläinen roikkuu Joen huulesta.

Muistetaan se, että vaikka kannessa lukee mm. Uma Thurman, tämä ei tarkoita sitä mitä useimmissa nelituntisissa elokuvissa. Graafista seksiä tapahtuu ja Joe kokee nautintoa, mutta seksielämä alkaa kylmissä merkeissä eikä järin inspiroivaksi kehity. Elokuva ei ole pornografiaa, mutta samaa voidaan sanoa vaikkapa My Little Ponysta, joten itsepä asian päätät.