Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (La Vie d'Adèle - Chapitres 1 & 2) on viime vuoden kiitellyimpiä ihmissuhdedraamoja. Tunnen järjenjuoksuni, joten olisi pitänyt ajatella ja katsoa simpanssidokumentti Netflixistä arvostelu-urakan jälkeen eikä juuri ennen sitä.

Nuori Adèle on epävarma seksuaalisuudestaan. Ryhmäpaineet johdattavat hänet pojan syliin, mutta enemmän häntä kiehtoo sinitukkainen neito. Elämä hämmentää ja itkettää, joten onneksi smurffitar tekee aloitteen. Pääosatytöt ovat ihailtavan luonnollisia yhdessä. Upeaa on varsinkin se, kun Adèlen tulkitsijan Adèle Exarchopoulosin viattomille pyöreille kasvoille vääntyy veistoksellinen majavahymy. Kun Adèle vaikuttaa löytäneen itsensä, maailma on kaunis. Satu loppuisi tähän, mutta luvassa on vielä kokonaisuuden kolmeen tuntiin venyttävä "jatko-osa".

Outolinnuissa on usein se kiva piirre, että he pelokkaina pyytävät olemassaoloaan anteeksi, eivätkä syyllisty ylimielisyyteen eli asioiden pitämiseen itsestäänselvyytenä toisin kuin tavikset. Loppupuolisko kertoo taviksista. Kun kasassa on yhteisö, jossa ei julmasti luokitella toisia, kaikki voivat syleillä sisäistä tavistaan. Simpanssit ovat vähemmän turhauttavia elukoita kuin tavikset.

Leffa on realistinen. Teini on elämänsä ja elokuvansa keskipiste. Hänen tunteensa tekevät yllätyksettömästä matkasta vetoavan ja persoonallisen. Sitten Adèle varttuu. Vaikka itsetunto-ongelmat jatkuvat, parikymppiselle velvollisuuksia jo omaavalle ihmiselle identiteettikriisi on rutiinimainen harrastus eikä kaikki kaikessa, muutenhan henkilö päätyisi pöpilään. Pidin elokuvaa (kuten itseänikin) kiinnostavampana, kun kaikki vaikutti kehittyvän eeppiseen suuntaan.

Elämästä tulee tasapaksua äkkijyrkästi. Ensin on luvassa pitkä ja ronski mutta runollinen erotiikkakohtaus. Naama syvällä pyllyssä ei ole pornografiaa, kun takapuolen omistaja aistikkailla ilmeillä kertoo tarinaa siitä, kuinka jännitteet ovat laukeamassa ja kehittymässä läheisyydeksi ja harmoniaksi. Varttia myöhemmin mietin enää sitä, ovatko tällaiset kohtaukset liian pitkiä vai keskiverto-onanoijalle liian lyhyitä. Kyse ei olekaan kohtaamisesta sielujen tasolla, vaan siitä realismista. Tavisten parisuhteet on turhan usein rakennettu hiekalle, toimivatpa ne tai eivät. Simpanssit sentään yrittävät parhaansa.

Ajassa hyppiminen on varma tapa etäännyttää katsoja. Se on modernia, ettei kaapista tulo ole tärkein teema, mutta se on heikkoa kerrontaa, jos kaapin ovea ensin hädissään pidellään, mutta sitten häpeä vain unohtuu kaiuksi taustalle. Exarchopoulos tekee osaavasti eron viattoman ja hitusen kokeneemman Adèlen välille, jos asiaa pohtii. Käytännössä mielenkiintoni ei palannut entiselle tasolle, kun kavereiden puheista ahdistuva teini paukahti - puf - aikuisten taidehomojen bile-emännäksi. Näkökulma muuttuu epämääräiseksi.

Adèle opiskelee kirjallisuutta ja Smurffiina kuvataidetta. Tapahtumia kommentoidaan somasti viittauksilla taiteeseen: silmää iskien, tunnelmaa rikkomatta. Jälkimmäisellä puoliskolla putosin tekijöiden aallonpituudelta. Hienostuneisuus, taiteellisuus ja poikkeava seksuaalisuus melkeinpä rinnastetaan toisiinsa? Se, että Adèle haluaa oikean ammatin, on ajatus hänen spaghettia syöviltä vanhemmiltaan, joille ei lesboilusta kerrota. Smurffiina taiteilee ja rohkaisee Adèleakin luovaan työhön, ollen kunniaksi omien vapaamielisten viiniosteri-vanhempiensa perinnölle. Aistin yhä satiirin henkeä ymmärtämättä enää vitsiä.

Perusteltuna en kestoa pidä, mutta kyllä tämän loppuun katsoo. Tuo oli kehu ottaen huomioon miten laahaavia ovat monet lyhyemmät, sympaattiset mutta läpeensä amatöörimäiset vähemmistöistä kertovat draamat. Näyttely on komeaa ja ihmisruumiin rasvakeskittymien puristelu uskottavan intohimoista, mutta jos ansiot halutaan haudata, puolitoista tuntia tyhjäkäyntiä sen tekee.