Transcendence on liian outo ollakseen robotin ohjaama. Ennemminkin mieleen muistuu dokumentti, jossa vaikeasti autistinen pikkupoika käyttäytyi epäloogisesti ja tunnekylmästi, kunnes raukkaparka alkoi huutaa kuin apina. Dokumentin näkemisestä on aikaa, joten poika on saattanut varttua elokuvaohjaajaksi nimeltä Wally Pfister.

Johnny Depp näyttelee tiedemiestä. Mömmöö, tekoälyistä tykkään, ehtii mies mumista krapulaisena, ennen kuin terroristi ampuu häntä. Loput roolista Depp suorittaa puhumalla monotonisesti kännykkään rantatuolissa yksityissaarellaan. Tiedemiehen mieli nimittäin siirretään tietokoneeseen. Hänestä tulee kehittynyt digitaalinen olento. Kannattaako se vapauttaa nettiin? Terroristit tuumivat ei. Tiedemiehen ystävää arveluttaa, mutta tiedemiehen vaimo saa apinakohtauksen ja hysteeriset ämmät... ei helvetti! Tehköön mitä lystää. Ainoa potentiaalinen järjen ääni lähtee kapakkaan.

Älä visioi. Älä oleta, että Deppin hahmo on päähenkilö, joka keskustelee tajuntansa jumalallisesta laajentumisesta tai muuten päästää katsojan osaksi kokemusta. Se, että teko-Depp kytkeytyy kaikkeen, on sivumaininta tarinan alussa, kuten Skynetin valtaannousu on Terminator 3:n lopussa. T3 selitti kattavammin mitä temppu tarkoittaa.

Teko-Depp ja hysteerikko pykäävät syrjäseudulle päämajan, joka kelpaisi James Bondin vastustajille. On ymmärrettävää, että teko-Depp kykenee keinottelemaan netissä rahoitusta, mutta asiat tapahtuvat hyvin nopeasti ja on hyvin hämmentävää, että tilanne rauhoittuu melkeinpä heti kun "tieteisjännäri" "pääsi vauhtiin". Kukaan ei ole päähenkilö. Emme tutustu kehenkään. Muut puheroolin saaneet hahmot, joihin lukeutuu epämääräisiä hallituksen edustajia, tietävät teko-Deppin juonivan jotakin, mutta he lähinnä pyörittelevät peukaloita. Kukaan ei reagoi luontevasti tai ole samaistuttavissa määrin paikalla. Paljon tapahtuu kohtausten välissä.

Hysteerikko on olevinaan tiedenainen, mutta kun digi-Depp morjestaa, akalla kuohuu yli ja siihen tärisevään mielentilaan hän jää. Hahmot ovat pahvia ja silti monien hyypiöiden funktio on epäselvä. Wikipedian mukaan 76-vuotias Morgan Freeman näyttelee FBI-agenttia. Luulin hänen olevan joku asiantuntija. Freeman on kaikkien aikojen karismaattisimpia seli-seli-selittelijöitä, mutta ei hänkään selviä kunnialla siitä, että hahmo putkahtelee kuvaan milloin sattuu ja selittelee sellaistakin, että nuo mölkeröt muuten rakastavat toisiaan.

Esikoistaan ohjaava Wally on Christopher Nolanin luottokuvaaja, jolla uupuu täysin draamantaju. Hän kuvaa läheltä vesipisaroita, mutta ei osaa tehdä mitään hukassa olevilla näyttelijöillä - tunsin ivasta vapaata sääliä muutamaa yritteliästä kykyä kohtaan. Kiinnitin toistuvasti huomiota mm. tasapaksun tympeään musiikkiin. Vakavuus, vaikeat sanat ja runolliset kuvat voivat olla tavallista kypsemmän leffan merkkejä, mutta vilkkuvaa väritekstiä sisältävät jännähakkeri-monitorit ja painottomat tehosteet ovat "klassista" sci-fiä. Ei se iso moka ole, että mahdikas digitaali-Depp pikselöityy ja rätisee kliseisesti, mutta se on iso osa sitä, mitä kankaalle heijastetaan. Paljon jää tulkinnanvaraiseksi.

Ideat ovat kehityskelpoisia. Tätä kautta leffaa voidaan kuvailla mielenkiintoisen hirveäksi. Teknologiaa luonnostellun fantasiamaisesti ja hahmoja tympeän hutiloidusti käsiteltyään leffa lopultakin joutuu selittämään, miksi ihmeessä sitä piti katsoa. En tajunnut miksi - mutta sain häiriintyneestä epävireisyydestä masokistista nautintoa. Kyseessä on ylipitkä Äärirajoilla-jakso? Äärirajoilla-tyyppisistä tarinoista miellyttäviä tekee nimenomaan tiiviys ja sekin, että useimpien kömpelöiden tv-sarjojen tekijöillä on yli 50% muttereista tallella. Transcendence on omalaatuinen, juu. Raivoisa haluni juosta salista ja takoa päätä seinään laimentui loppua kohden.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa