Kirjavaras (The Book Thief) kertoo ihmisistä tilanteissa. Jo vain. Ylimääräisenä bonuksena Kuolema itse eli Viikatemies toimii kertojana. Hän väittää heti alussa, että päähenkilö on erikoinen tyttö. Miten niin on, sen leffa unohtaa selittää. Tarinaa ei löydy. Sattumukset ja teemat jäävät irrallisiksi. Elokuva on kuin kolme jaksoa pitkästä tv-sarjasta, plus vetelästi houraileva loppuratkaisu. Pidemmän päälle tyhjäkäynti on uuvuttavan tylsää. "Noin muuten" leffa on melko kiva.

Geoffrey Rush ja Emily Watson näyttelevät ikääntynyttä saksalaista pariskuntaa toisen maailmansodan alla. He eivät ole natseja, vaan itsensä likoon laittavia ja lähimmäisiä rakastavia kultia. He ottavat huostaansa tytön, josta äiti ei voi huolehtia. Piakkoin he koettavat piilotella tuntemaansa nuorta miestä, joka on juutalainen. Juorut, natsien tarkastukset ja sapuskan niukkuus ovat potentiaalisia uhkia.

Aikaa kuluu kirjojen olemassaolon epäsuoraan ylistämiseen. Tyttö ei osaa lukea, mutta hymysuinen ottoisä auttaa. Myöhemmin lukeminen lähentää myös tyttöä ja kellarissa kyräilevää miesparkaa. Aivan oikein, elokuva perustuu kirjaan. Kyseessä on taas kerran onanointia: tarinankertoja ylistää innolla omaa ammattiaan. Puhuttelevampaa vemputusta on nähty. Merkitystä ei yritetäkään rakentaa valikoitujen kirjojen sisällölle, vaan lukeminen on positiivinen tapahtuma yleisesti ottaen - koska kirjoissa on kielikuvia ja kaikkea. Onhan se. En kuitenkaan jaa herra Kuoleman näkökulmaa, vaan oletan, että ihmeellisin ihminen ikinä osaa muutakin kuin lukea ja kirjoittaa.

Tyttö on tosi söpö. Rush on tosi söpö. Pirttihirmu Watson on hellyyttävä kun hahmon varautuneisuus väistyy. Ensivaikutelma on se, että meillä on tässä klassinen hyvä elokuva lumisateella ja savukiekuroilla. Historialliset tapahtumat kuten kristalliyö antavat kokonaisuudelle painoa, ja toisaalta tunnelmia ohjataan taiteelliseen suuntaan harkitusti. Karismaattiset näyttelijät hallitsevat teatterimaisen dialogityylin, jossa hahmot puhuvat englantia hillityllä aksentilla lainasanoja viljellen. Kertojassa hyvää on se, ettei hän Kuolemana ota kuolemista vakavasti. Katsojaa ohjeistetaan hyväksymään tarinan virta, olipa tulossa iloa, surua tai molempia. Tyylikeinojen puolesta leffa on karun arjen keskelle sijoittuva satu. Vain sisältö puuttuu.

Käykö köpelösti ja käypä sinäkin kirjastossa, siitä on kyse. Jännitystä on ilmassa, mutta monet yksityiskohdat ovat hämäystä ja pitkittämistä: katsojan manipulointi on läpinäkyvää. Natsi-Saksan kuvauksena teos ei uutta tarjoa, mutta toki erinäiset yksityiskohdat kuten rasistisesti laulavat lapsoset ovat toistamisen arvoista outoutta.

Tyttö on kirjavaras ensisijaisesti siksi, että hän noukkii kirjan kirjaroviosta, kun lukeminen on hänelle tuore juttu. Natsien kirjarovio on tunnettu historiallinen hetki, joka vieläpä liittyy kirjallisuuteen – mutta elokuvalla ei ole hajuakaan, mitä mieleenpainuvaa hetkellä pitäisi tehdä. Elokuva vihjailee. Jännitä, katsoja, jännitä! Tapahtumat johtavat toisiin, mutta joka ikiseltä sivujuonelta puuttuu selkeä, perusteltu ja/tai dramaattinen ratkaisu. Vain lopetus lipsuu farssin puolelle (kertojan vuoksi), mutta päämäärättömyys oli luomilleni lyijynraskasta jo puolivälin tienoilla.

Dementikko, jonka järki ja tunteet ovat muuten kunnossa, mitä nyt lähimuisti nollautuu viiden minuutin välein, saattaa kokea katsovansa laatuelokuvaa koko ajan. Ilman muuta tulet toivomaan, että Rush olisi setäsi tai jotakin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa