Taide ja todellisuus kohtaavat teoksessa Jackass esittää: Paha pappa (Jackass Presents: Bad Grandpa). Piilokamerasketseistä on rakennettu kömpelö mutta oikea tarina, joka kertoo leskeksi jääneestä huonotapaisesta vaarista ja hänen vallattomasta lapsenlapsestaan. Ruumis peräkontissa ja ilman rahaa pappa koettaa kuljettaa pojan vankilaan päätyneen tyttärensä entiselle miehelle. Pappa Johnny Knoxville ja poika Jackson Nicoll vetävät ihailtavan rennosti treenattua ja improvisoitua teatteria oikeiden ihmisten edessä. Jos kansa reagoi tunteellisesti ja ilmeikkäästi, se tietenkin on kultaista komediaa. Monet eivät reagoi. Ihmiset ovat erilaisia - eivätkä vain rumempia - kuin television myymässä todellisuudessa.

Jos ufomiehet hyökkäävät elokuvassa, jokainen semitärkeä extra on velvoitettu haukkomaan henkeä. Jos ufomiehet hyökkäisivät oikeasti, moni ei ilmettä vaihtaisi, vaan harkitsisi seuraavaa askelta mielensä sopukoissa. Sellaisia elokuvia kuin Paha pappa ja Borat ja Brüno on mielenkiintoista katsoa silloinkin kun materiaali ei ole erityisen hauskaa perinteisten komedioiden mittapuulla. Usein kun uhri on ilmeikäs, hänestä heijastuu se, että hänkin niin sanotusti näyttelee. Borat ja Brüno pyrkivät manipuloimaan esiin sekä aitoutta että teennäisyyttä. Paha pappa vain koheltaa, mutta ihmiset ovat ihmisiä ja monesti näyttää siltä, että "luonnollista ilmeikkyyttä" harrastavat lähinnä he, jotka ovat kuvaushetkellä tietoisia oman sosiaalisen piirin tarkkailevista katseista. Raskaasti meikattu roisi sketsihahmo (jonka sukuelimet roikkuvat lahkeesta ja mm. jäävät jumiin) on samaistuttavampi hahmo kuin useimmat oikeat ihmiset, koska hän näyttelee meille ja me tiedämme missä hän seisoo. Lähes kaikista elokuvista puuttuu ihmisolentojen realistinen hämmennys.

Olen pitänyt Knoxvillestä siitä lähtien kun kasvoin aikuiseksi ja oivalsin, etteivät Jackass-pojat ole pelottavia psykopaatteja, vaan fysiikan lakeja testaavia velikultia. On sääli, ettei piilokamerakomedioita ole tehty montaa, sillä Knoxville on vauhdissa, paitsi jos häntä verrataan Sacha Baron Coheniin, joka on tämä lajityyppi; olen ahneesti katsonut kaiken Ali G Show -materiaalin 3-6 kertaan. Parhaimmillaan Knoxville kehittää persoonallisen tasapainon sarjakuvamaisuuden ja uskottavuuden välille, mutta en edes sieluni silmin näe kenenkään haastavan Baron Cohenin energistä ilkikurisuutta. Knoxville on viihdyttävämpi kuin - floppiprojektin I'm Still Here Joaquin Phoenix? Toki. Pari Jackass-nimen arvoista stunttia oletettavasti vaativat riskinottoa ja ainakin se on Johnnyn oma juttu. Pojan nuori näyttelijä osaa koijata aikuisia yksinkin. Hän on alalle syntynyt.

Tuoreena leskenä pappa tahtoisi keskittyä naisten jahtaamiseen, mutta hän lämpenee pojalle ja lopulta heillä on molempien mielestä hauskaa. Vuokraamani leffa on pidennetty "pahempi" versio, joten en ole varma kärsiikö "oikea versio" tyhjäkäynnistä eli irrallisista, puolikuivista kohtauksista yhtä paljon. Huumori on hurttia, niin, jaa, mutta jos olet nähnyt kuinka yksi Jackass-tyypeistä yrittää olla kiihottumatta kissan hinkatessa hänen penistään, uuden leffan huumori on suhteellisen kesyä, enkä osaa arvata, mikä osa materiaalista mukamas oli liian arkaluontoista teatterilevitykseen. Oikeisiin elokuviin verrattuna tarina on muodoton. Paljon on tarkoitus antaa anteeksi ja niin tein. Jälkimaku on jokseenkin heikko, kun yritys harjoittaa yhteiskuntakriittisyyttä ja yritys viedä hahmot lähes vaaralliseen tilanteeseen vertautuvat suoraan ja epäsuotuisasti Brünon hämmentäviin tempauksiin.

Moni nuori ja/tai viaton todennäköisesti röhönauraa leffalle suu auki. Rutinoitunut kuiva kriitikko seurasi tapahtumia suurella mielenkiinnolla, jos akateemisella asenteella, ilman muuta huvittuen. Piilokamerasketsit ovat perinteisesti Jackass-ryhmän heikointa materiaalia, mutta leffaan on toki panostettu enemmän kuin aiempiin improvisointi-yritelmiin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa