Todellisuudentaju voi rakoilla tavalla jos toisellakin. Joseph Gordon-Levittin ohjaama, kirjoittama ja tähdittämä Don Jon kertoo pukista, joka on tyytyväinen kuvioihinsa, vaikkeivät naiset ole pornotähtien veroisia. Jon kaataa näyttäviä hutsuja yökerhoista, mutta pitää silti enemmän nettipornosta. Tottahan esimerkiksi se ketuttaa, jos olet persemiehiä, mutta oikeat naiset eivät kiepsahda luontevasti nelinkontin? Tällä miehellä on ongelma. Hänellä kuitenkin on vähemmän ongelmia, kuin muilla pornoriippuvaisilla elokuvahahmoilla jotka saan päähän palautettua. Jon käy töissä, kirkossa ja kuntosalilla ja on sekä särmikäs että kiltti. Onko pikku prinsessoilla oikeus ruikuttaa, ettei hän ole yhtä ihana kuin Leonardo DiCaprio Titanicissa?

Scarlett Johansson näyttelee "täydellistä naista" tai "palkintovaimoa" tai "luksushuoraa" näkökulmasta riippuen. Pornon ja pornahtavan populäärikulttuurin karaisema Jon syttyy: muodokas Johansson on puettu tiukasti ja hän selkeästi näyttää pornotähdeltä viekasta hymyä vilauttaessaan. Nainen ei ole estoista vapaa, mutta hän itsetietoisesti hyödyntää seksuaalisuuttaan halutessaan tulla ansaituksi. Vain Jonin on muututtava. Se että pojankoltiaisen on kehityttävä menestyväksi mieheksi noustakseen tossun alta kohti luksustussua kuulostaa sinänsä hyväksyttävältä. Jon ei ruikuta. Tämäkään nainen ei ole pornoa, mutta porno on yhä pornoa, joten sankarimme hymyilee. Valitettavasti nainen luulee elävänsä romanttisessa leffassa. Pornoa hän ei siedä, eikä hän omaa harhaisuuttaan myönnä.

Gordon-Levittillä on persoonallinen ääni. Leffa ei ole lainkaan vakava, mutta sillä ei myöskään ole suorituspaineita huumorin suhteen. Alkupuolella nähdään huvittavimmat rinnastukset ja ristiriidat, mutta ei ole tylsää sekään, että vähäeleisille ongelmille etsitään myöhemmin sen verran ratkaisun tynkää, että joku vaikuttaa oivaltavan jotakin. Tulkoon rakkaus, tulkoon rikkaus jokaiselle tarpeen mukaan, lauloi joku.

Stereotypiat eivät ole koko elokuva, mutta niistä konfliktit kumpuavat. Jon on italianamerikkalainen huvin vuoksi, tunnetaanhan heidät machoilusta: Jon ja hänen isänsä ja lyhyt kaverinsa eivät miehisyyttään sekunnin vertaa epäile virnistellessään ja puhuessaan kovaan ääneen yleensä vain naisista ja panemisesta, urheilulähetyksen pyöriessä taustalla. Johanssonin hahmo on jonkinasteinen parodia siitä, millaisiksi miehet tapaavat kuvailla entisiä tyttöystäviään, mutta vihaisuuden puolelle elokuva ei lipsu. Julianne Moore näyttelee rentoa mutta epävakaata, opiskelevaa mutta jo keski-ikäistä naista, jonka Jon tapaa kurssilla. Omaperäinen daami laajentaa Jonin näkökulmia.

Porno syö Jonin elinajasta epäterveellisen määrän, mikä on lähinnä kärjistys. Se miten porno vaikuttaa Jonin naiskuvaan on isompi juttu kuin addiktion muut vaikutukset. Millä tavalla mikäkin viihde aivopesee on mielenkiintoinen kysymys, jota sopisi pohtia syvällisemminkin. Omasta todellisuudentajustani olen epävarma varsinkin katsoessani jotakin tällaista, joka kiikkuu uskottavuuden ja vitsikkyyden rajalla. Suosittelen kaikille kaikkea kulttuuria, koska mielikuvituksesi ei ole vapaa yhdistelemään asioita luovasti ennen kuin olet samaistunut riipaisevan nyyhkyromanssin osapuoliin, seikkailijaan satumaassa ja lesbo-orgioiden pesäpallomailaan, mutta toisaalta kehitin pitkästä aikaa tarpeen käydä jossakin missä on oikeita ihmisiä.