Meryl Streep on entistä pelottavampi pilleripäissään. Tuskin kukaan tulkitsisi riitaisan perheen matriarkkaa vakuuttavammin. Ensi minuuteilla valmistauduin solvaamaan Streepiä rasittavasti yli vetäväksi lehmäksi, mutta toisaalta, vaikka pahempaa on tiedossa, Streepillä ei ole ongelmia tuoda suoritukseen tasoja. Mikään ei naisen käytöstä oikeuta, mutta Streep on kiinnostava tyyntyessäänkin ja tyyntä hirviötä on helpompaa sääliä. Näyttelijöiden kuningatar tekee jälleen yhdestä yhdentekevästä elokuvasta näkemisen arvoisen.

August: Osage County eli suomeksi Perhe - August: Osage County ~ Kloonien hyökkäys kertoo sukukokouksesta. Streepillä on suusyöpä. Hän itse on syöpä, jolla on suu, ja sen syövän uhrille järjestetään hautajaiset: ämmän alkoholisoitunut ukko sai tarpeekseen. Tyttäret ja sisko perheineen saapuvat paikalle. Elokuvalla on vaikeuksia löytää fokus. Kertoja (vainaja) katoaa heti, uusia hahmoja putkahtelee ja monilla on kova tarve perustella olemassaolonsa. Viimeisenä joukkoon liittyvä Benedict Cumberbatch tekee hellyyttävän suorituksen yksinkertaisena miehenä, mutta pyöräytin silmiä, kun hän heti ensimmäisessä kohtauksessaan rupesi pillittämään, vaikkei entisiäkään hahmoja ollut esitelty.

Tarina saa muotoa vasta illallispöydässä, kun kaikki ovat paikalla, eikä juonenpätkien arvojärjestystä tarvitse arvailla. Streep käy hyökkäykseen sukua vastaan. Kohtaus on tragikoominen ja tunteellinen; lopputulos on päätetty ikuistaa julisteeseen. Kuohahduttava konflikti koettuna saippuaoopperamainen palloilu on astetta ymmärrettävämpää. Ainakin sen leffa tahtoo sanoa, että negatiivisuus periytyy.

Naisten kamaluus tuntuisi olevan ensisijainen aihe. Historia näkyy heissä, kun miehet taas ovat yksinkertaisempia pölvästejä. Henkilökohtaisesti poistaisin maailmasta mulkut, mutta mitä olen vähän psykologiaa ja stand-up-koomikoita seurannut, heikommalle sukupuolelle on kuulemma kehittynyt kyky murskata sielu. Kun mukaan lasketaan lyhyt kertomus Streepin äidistä, läsnä on neljän sukupolven naisia, kun taas Cumberbatchin näyttelemä "Forrest Gump" on ainoa mies, jonka (sympaattinen) isi ja (ristiriitainen) äitimuori ovat paikalla. Naiset dominoivat, joten vahvat jälkeläiset dominoivat ja heikot jälkeläiset ovat lemmenkaipuussaan johdateltavissa. Tasa-arvon puute on sukuvika. Tässä asiayhteydessä lasken sen heikkouden ja dominoivan asenteen yhdistelmäksi, että Streepin kiltein tytär Julianne Nicholson on rakastunut itseään tyhmempään serkkuunsa Cumberbatchiin.

Äksy tytär Julia Roberts on puhtaiden faktojen puolesta uhri verrattuna pettävään puolisoonsa Ewan McGregoriin. Leffa ei kuitenkaan ole järin fiksu, jos sivujuonen / kokonaisuuden sanoma on vain se, että onpas naiselle / suvulle kasaantunut satunnaisia ongelmia. Sain vaikutelman, että asiat ainakin yrittävät liittyä toisiinsa. Insestin ja muun hauskan sävyttämät, rakastamisen vaikeudesta kertovat sivujuonet eivät liity Streepin sekoamiseen, mutta jos kysymme pitäisikö Streepiäkin rakastaa, teema on selkeämpi. Vastauksia ei löydy. Asenne on kylmä. Saman kirjoittajan kynästä ovat lähtöisin Bug ja Killer Joe. Näitä filmejä saa kutsua komedioiksi, mutta älä ylläty, jos nettiliikennettäsi tarkkaileva amerikkalainen taho luokittelee sinut potentiaaliseksi psykopaatiksi ja saat tullissa kumihanskaa.

Streepin Oscar-ehdokkuus oli ansaittu. Roberts on hänelle tärkein vastapaino stressaantuneena tyttärenä, josta potentiaalisesti kehittyy äitinsä toisinto. Kokonaisuuden ollessa epämääräinen, arvostin eniten persoonallisia yksityiskohtia ja täten olisin siirtänyt Robertsin sivuosaehdokkuuden Margo Martindalelle. Hän tekee näppärän sivuosan ronskina, näennäisen miellyttävänä täti-ihmisenä, jonka luonnevirheet selvenevät esimerkiksi kun hän reagoi ylimieliseen siskoonsa ymmärtävillä katseilla yhteisestä historiasta johtuen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa