Helinän seikkailut ovat olleet harmitonta kiiltokuvasöpöilyä jopa lastenelokuvien standardeilla. Siksi niiden maailma on yksi "onnellisista ajatuksistani". Pahuuden ei tarvitse aina kaatua. On kivaa pitää takaraivossa rauhallinen fantasia viattomuuden tyyssijasta.

Kuten edellinen kuva kertoo, viidennessä osassa Helinä-keiju ja merirosvokeiju (The Pirate Fairy) on mukana paha kapteeni Koukku. Ei haittaa. Kiltti ja ahkera Helinä ei ole sama hahmo kuin 50-luvun itsekeskeinen narttu (jollaisista myös pidän), mutta juoniaukon murehtimisen sijaan alitajuntani on suoltanut fanifiktiota aukon täytteeksi. Vaikka tämä on pienempi osa "onnellista ajatustani" kuin esim. Helinän peräsimen leveys, väistämätöntä synkkyyttä edeltävä iloisuus on jotakin, joka vetoaa minuun. Merirosvokeiju ottaa askeleita näkökulmaani kohti.

Uusi omapäinen keiju Zarina mokailee keijulassa Helinän tavoin. Toisin kuin Helinä, Zarina ei yritä korjata virhettään, vaan hän karkaa ja ryhtyy piraatiksi. James Koukku ei ole vielä kapteeni ja käsikin on tallella. Jo nyt hän on se manipuloija, joka vuosia myöhemmin puhuu puolelleen myös Helinän, joka on tuolloin Zarinaa ikävämpi ämmä. Miksi, Helinä, miksi? On syitä olettaa, että hänen miessuhteensa menevät päin seiniä, mutta epäilen, että joku tekee koko keijukansalle Hitlerit tai muutoin murskaa Helinän maailmankuvan.

Zarinan ja Koukun suhde peilaa myös Helinän ja Peter Panin tulevaa suhdetta. Koukku on itsekäs ryökäle. Katso arvostelun lopusta video, jossa Peter Pan paukuttaa Helinän pakaroita. Sekö muka on tasa-arvoisempaa? Vaikka uusikin leffa levittää pääasiassa ystävyyden ilosanomaa, viattomuus on haihtumassa verrattuna edelliseen osaan, jossa Helinä halaili ja söpöili kadonneen siskonsa kanssa. Mukana on jopa se krokotiili, joka tulee silpomaan Koukun käden!!

Sarja taipuu sujuvasti mätkintähuumoriksi. Zarina varastaa keijuhilsettä, joten Helinä kavereineen lähtee perään. Kiltit keijut ovat herttainen kanalauma: osaa kiinnostaa tositilanteessakin kampaus ja kuteet. Vähälle huomiolle jääneistä keijukyvyistä (valon manipulointi, eläinten komentaminen) muistutetaan, sillä kykyjen vaihtuminen on yksi päävitseistä.

Voin vertauksella koettaa selittää miten juhlavaa oli nähdä 3D-versio. Kuvittele, että teinipoika kuulee striptease-luolasta. Vuosia myöhemmin, yhä alaikäisenä poju livahtaa sisään. Vaikka hävettää, sylitanssinkin hän tilaa! Pari vuotta sitten uhosin ostavani 3D-telkkarin edellisen keijufilmin vuoksi, mutta 3D-Blu-raysta tulikin joku pirun keräilyharvinaisuus. Mielelläni en tuttuun teatteriin, kolmevuotiaiden näytökseen lähtenyt, mutta onneksi lähdin. 3D-versio on terävä ja kaunis, voi, se on jopa intiimi, sillä hahmot ovat usein lähikuvassa eli (ensisijaisesti, toverillisesti, viattomasti) halausetäisyydellä. Kontrasti on komeasti kohdallaan eritoten ällösöpösti kimaltelevien jutskien johdosta.

Tekstini lemuaa tavallistakin subjektiivisemmalta, mutta vertaan keijuelokuvia suoraan muihin animaatioihin ja tapaan itsekin yllättyä siitä, että nautin aidosti enkä ironisesti. Merirosvokeiju on asiallista pullaa, jos Itse ilkimys 2, Poutapilviä ja lihapullakuuroja 2 ja Lego elokuva ovat lässähtänyttä likööripähkinätorttua. Jopa laatuleffaa Frozen on helppo tylyttää siitä, että se unohtaa muun muassa panostaa roistoon yrittäessään tosi, tosi kovasti olla Disneyn klassikko ja vieläpä modernisoida sellaiset. Helinä-leffat asettavat tavoitteensa tasolle, jolle ne kykenevät miellyttävän sujuvasti nousemaan.