Neitien nuohoamisen ja pään sekoittamisen vuoksi elävä tosimies Ron näyttää keskisormea HIV:lle diagnoosin saadessaan. Sehän on hinttien tauti, saatana! Ylimielisyys haihtuu nopsaan, sillä Ron on fiksu sälli pysyessään selvin päin ja etäällä muista hetero-pride-junteista. Elinaikaa luvattiin 30 päivää, joten asiaa sopii opiskella. Ron hankkii kokeellisia lääkkeitä ja sellaisiakin, jotka on todettu toimiviksi muualla, mutta syystä tai toisesta ei Yhdysvalloissa. Meksikon tuliaisille on kysyntää, joten penteles, Ron ryhtyy tekemään bisnestä - 30 päivää in my ass. Ronista tulee lain porsaanreikiä hyödyntävä yrittäjä. Moraalittomia hänen puuhansa eivät ole ainakaan yleisesti hyväksyttyyn järjestelmään verrattuna.

Dallas Buyers Club on sielultaan tv-elokuva. Tositapahtumiin perustuva draama tuo esille epäkohtia, mutta jättää väliin mahdollisuuksia taiteilla perään persoonallisia puheenvuoroja. Kuolemansairailla pitäisi olla oikeus haluamaansa hoitoon, aivan. Byrokraattinen ja korruptoitunut valvontajärjestelmä on ihmisoikeuksien vastainen, ehkä. Pelkkää esitelmää elokuva ei ole, mutta mitä esitelmään tulee, se on selkeä ja sujuva mutta pinnallinen ja sen päätteeksi sanotaan m'kay - jenkkilässä on korjattavaa. Tarinassa piilee paljon potentiaalia. Se, että tyhjästä aloittava mies tekee rahaa ja hyvää, on periamerikkalaista, kuten on kapitalismi kamalimmillaan. Esimerkiksi tätä vastakkainasettelua olisi mahdollista käsitellä kattavammin.

Hahmovetoinen puoli on dynaamisempi. Ron on outo mutta käytännönläheinen kolli. Hän ei koeta ostaa taivaspaikkaa, vaan elää. Jos muna ei seiso ja kaverit luulevat taudin johtuvan homoilusta, uutta on kokeiltava. Transsukupuolisen Rayonin kanssa Ron liittoutuu koska homopiirit tuovat asiakkaita. Järjestelmää Ron ei pyri haastamaan, vaan hän täyttää aukon ja järjestelmä haastaa hänet ja häntä ketuttaa. Diagnoosi on herätyshuuto. Se tekee Ronista paremman ihmisen, mutta ei hippiä.

Kaikkea ei tarvitse selittää, mutta kun esitelmä määrää tahdin, leffa hyppii ajassa jättäen väliin luonteviakin tapoja rikastaa kuvaa lääkkeitä ostavien henkilöiden klubista ja sen elämänjanoisista jäsenistä. Elokuva koostuu vähän tuosta, vähän tästä. Keskeisen lääkärihahmon tehtävä on ihmetellä Ronin ja alansa puuhia sen sijaan, että hän olisi korvaamaton keino laajentaa kuvaa terveysteollisuudesta. Paljon jää päättelyn varaan. Liikuttavia hetkiä elokuvalla on, mutta koin iskevän alkupuolen lupaavan tiiviimpiä tunnelmia.

Matthew McConaughey ei ole muuntautumiskykyinen näyttelijä, mutta hän on muuntautumiskykyinen cowboyn näyttelijä. Hänen viime vuosien hahmonsa ovat kuin veljeksiä mutta eivät klooneja. Jokainen uhoaa coolilla äänellä hälläväliä-tyyliin. Jokaisen päässä vähintäänkin pitäisi olla stetson. Jälleen sekä hahmo että näyttelijä ovat teksasilaisia, mutta on se saavutus, miten vaivattomasti McConaughey pitää ristiriitaisen Ronin uskottavana. McMatteus on laihduttanut itsensä helmitauluksi, joten Oscar-ehdokkuus on looginen. Hyvin vetää toinenkin ehdokas Jared Leto. Nähtyäni useita samalla onnettomalla tavalla naisellisuutta simuloivia transuhahmoja ja monia omaperäisempiä, en luokittele Letoa ilmiöksi, mutta hän on yksi taitavista. Teemoistaan tasapainoisimmin elokuva hallitsee ennakkoluulot sairaita ja erilaisia ihmisiä kohtaan.

Jo utuinen ensimmäinen otos rodeoareenalla puijaa uskomaan, että ohjaaja laittaa kaiken peliin pyrkiessään päähenkilön pään sisälle. Myöhemmistä tyylikeinoista mieleen jäi ainakin se, että usein päähenkilön korvissa inisee? Jos potentiaalia jääkin käyttämättä, aihe ja suoritukset kantavat pitkälle.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa