Cate Blanchett tekee naamanvääntelystä taidetta tulkitessaan hyödytöntä seurapiirilehmää Jasminea, jonka korttitalo on romahtanut. Aikanaan Jasmine jätti koulut kesken palkintovaimon pestin vuoksi. Mies ansaitsi miljoonia ja huolehti ajattelusta ja vaikutti mukavalta, mutta äijä oli talousrikollinen ja ympäri kyliä laukonut pukki. Hermoromahduksen partaalla kiikkuva Jasmine päättää majoittua rahvaanomaisen siskonsa luo. Oma-arvontunnosta hän ei luovu, vaan pokka pitää, kun hän viinaa tankaten ylenkatsoo pulliaisten elämää ja koettaa opiskella sitä sen verran, että hän pääsee luovaan ammattiin. Lienee tarkoitus partaa hivellen pohtia, että rikkaiden todellisuudentajua tässä piikitellään, mutta jos olet leikkisällä tuulella ja käytät hitusen mielikuvitusta, leffa toimii Hyacinth Bucketin syntytarinana.

Blue Jasmine (suomennettuna: Synkistynyt Säde, Pilvi alla päin, tms.) on Woody Allenin uusin. Luonnollisesti päähenkilö on omituinen höpöttäjä, jonka vaietessa sata vuotta sitten muodissa ollut yökerhomusiikki pärähtää soimaan, jotta tunnelmat pysyvät harmittomina ja kepeinä – vaikka tarina on pohjimmiltaan raadollinen. Blanchett näyttelee niin omistautuneesti, etten yllättyisi, jos hän olisi ylipuhunut itselleen monitasoisempia naamannykimishetkiä kuin Woodylandiassa on tapana harrastaa. Suoritus on vangitseva: on helppo unohtaa ammatinharjoittaja Blanchett ja miettiä missä määrin Jasmine uskoo vetämäänsä rooliin. Hyvällä tuurilla ajatus tai pari ihmisarvosta herää. Elitismi on pahan alku, joten ei ylpistytä ja säälitään vähän Jasmineakin.

Johdonmukaisuus on tarinan hyve, täyteläisyys ei niinkään. Kahdessa aikatasossa liikkuminen on luontevaa varsinkin aluksi. Seuraamme paitsi kaiken menettänyttä Jasminea, myös sitä, kuinka hän käyttäytyi aikanaan, kun siskonsuttura suvaitsi vierailla hänen luonaan. Kerronta on kaukana hienovaraisesta, mutta tämähän tapaa olla osa vitsiä, kun on Woodysta kyse.

Sappeni kiehahteli myöhemmin, kun asiat oli esitelty ja laukka kohti maalilinjaa alkoi. Hyvin, hyvin woodymaisesti Woody ei välitä kaivaa syvyyttä sivujuonilleen, vaan käänteet ovat niin käteviä, että pohdin hetken näkeekö päähenkilö unta. Woody listaa osan materiaalista, johon hän olisi voinut panostaa. Jasminen uskottavuus ei kärsi pinnallisuudesta - parran hivelijä voi jopa tuumia, että pinnallisuus on tarkoituksenmukaista -, mutta sivuhahmot kärsivät ja vastakkainasettelun mahdollisuudet valuvat viemäriin.

Woodyyn olen tottunut, mutkun hän kilpailee käsikirjoitus-Oscarista. Ammattilaiset väittävät vakavalla naamalla vuoden huikeimmaksi kirjoittamiseksi sellaista, että sivuhahmo ilmestyy sattumalta paikalle luetellakseen sattumalta tasan kaikki asiat, jotka on lueteltava, jotta Woody pääsee ajoissa päiväunille. Onnekkaasti ehdin vielä meditoida Blanchettia tuijottaen ja hyväksyä, että elokuvalla on arvonsa, vaikka jälkimmäinen puolisko olisi pääasiassa rautalankaa ja puolivillaa.

Jos leffan on Oskuista kisattava, oikeita kategorioita ovat naispääosa ja sisustus. Blanchett on ehdolla. Niin on myös Jasminen siskoa näyttelevä Sally Hawkins vetoapuefektin vuoksi: Sally on söpö täti ja vastakohta Blanchettille, mutta ei hän itseään ylitä, vaan hän yksinkertaisesti istuu erinomaisesti sisustukseen. Niin istuvat myös siskon temperamenttista poikaystävää näyttelevä Bobby Cannavale ja Jasminen ketku puoliso Alec Baldwin.

Blue Jasmine olisi hieno elokuva, jos Woody olisi tehnyt sen loppuun asti. Tragikoominen hahmokuvaus täydentyy viimeisillä hetkilläkin, mutta koska Woody kelaa osan tarinasta ohi, hymähdin vitsille, vaikka olisin kernaasti tunteillut ristiriitaisissa tunnelmissa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa