Vanhempien valvonta pettää hetkeksi ja kaksi pikkutyttöä katoaa. Pääepäilty näyttää kliseiseltä pedofiililta, eli näin suomalaisten silmissä Rauli Badding Somerjoelta. Epäilty on jälkeenjäänyt. Toisen tytön isä uskoo hänen syyllisyyteensä enemmän kuin poliisit ja katsoja ymmärtää miksi. Onko oikeus otettava omiin käsiin? Vaikka osaankin antautua eläimellisille himoille ja nauttia moraalittomista kostojännäreistä, tässä tapauksessa pyrin pitämään ajatukset selkeinä, sillä elokuva alkaa kristillisellä rukouksella ja mainitsee uskonnon toisinaan. Mitään olennaista en paljasta väittäessäni, että epäiltyä kovisteleva isä tuhoaa sielunsa, sillä olin jo ennen puoltaväliä tätä mieltä välittämättä siitä, onko isukki niin sanotusti oikeassa. Sillä ei ole mainittavasti väliä kuka on "oikeassa" esimerkiksi maailman kriisipesäkkeissä. Vangitut (Prisoners) huomauttaa useillakin tavoilla negatiivisuuden ruokkivan itseään.

Jos sanoma löytyy, se ei kuitenkaan ole saarna. Leffa tasapainoilee viihteellisen jännärin ja uskottavamman, sisuskalujesi särkemiseen pyrkivän draamajännärin välillä. Kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu sekä käteviä juonenkäänteitä että hahmovetoisia suvantovaiheita. Epäselvät signaalit kuten kohtaukset jotka lypsävät useampaa eri reaktiota riistävät turvallisuuden tunteen. Katsoja tahtoo olla Hugh Jackmanin näyttelemän isän ja kumppaneiden kaveri, mutta kun faktoja ei saada pöytään, on kenties aika pohtia mitä kankaalla oikeasti tapahtuu.

Jackmanin vaimo masentuu ja kehtaa möläyttää, että hän luuli Jackmanin suojelevan heitä. Jackman ei karvaisena erämiehenä tarvitse provokaatiota ahdistellakseen epäiltyä, vaan hän on valmis tekemään mitä vain lastensa eteen - kuten monet usein mainostavat (hävetkää). Joku on vienyt ihmisiltä toisen heidän lapsistaan, mutta he itse antavat pois loput itsestään. Asiaa voi ajatella uskonnollisesti, psykologisesti tai matemaattisesti ja negatiivisuus on huono ratkaisu. Muutamat asiat ovat tulkittavissa epäterveellisemmin kuin allekirjoittanut teki; siispä elokuva ei saarnaa, toisin kuin allekirjoittanut.

Jackman keskittyy Paul Danon luontevan ikävästi näyttelemään Baddingiin, joka ei osaa ilmaista itseään. Samaan aikaan omapäinen poliisietsivä Jake Gyllenhaal käy läpi muita johtolankoja. Miehillä on sama päämäärä, mutta he ovat eri poluilla eivätkä he luota toisiinsa. Jackman osaa raivota surullisen sävyisesti eli sympaattisesti huonoissakin elokuvissa (tyyliin molemmat Wolverinet), joten hän on tasan oikea mies rooliin, vaikka täytyy sanoa, että muistan hänen ilmeilleen aavistuksen rikkaamminkin. Mitä tulee melodramaattisesti sureviin tosimiehiin, Jackman kykenee venymään Mel Gibsonin tasolle ja ahneena jäin sitä kaipaamaan. Gyllenhaalin hahmosta ei kerrota paljoa, mutta aromikas näyttelijä luo tarvittavia tasoja. Maininnan ansaitsee myös toisen tytön äitiä näyttelevä Viola Davis, joka tärkeimmällä hetkellään korostaa kriisin ristiriitaisuutta ja tunteellisuutta.

Vangitut sai juuri Oscar-ehdokkuuden kategoriasta kuvaus, joten kommentoidaan, että elokuva osaa esittää väkivallan painostavana asiana ja mukana on komeita, kankaalle kuuluvia hetkiä, jotka juuri visuaalisuudellaan ohjaavat tunnelmia haluttuun suuntaan; on savukiekuroitakin, niistä taiteen tunnistaa. Esimerkiksi kineettinen mestariteos Rush jäi ehdokkuuksitta, joten perkele joka tapauksessa. Vangitut kaikin puolin ylittää jännärien keskitason, mutta sillä on romuluiset piirteensä. Osa käänteistä on käteviä kuten mainittua ja vaikka pidin loppuvaiheen tapahtumista, koin tuolloin erityisen vahvasti, että toteutus voisi olla vahvempaa näyttely ja rytmitys mukaanlaskien. "Saarnauksen puute" on myönteinen juttu, mutta kolikon kääntöpuoli on se, että osa tarinan potentiaalista kukaties jää käyttämättä, mikä on syntinä merkittävämpi 153 minuutin elokuvassa kuin 100 minuutin eurodekkarissa. Draamajännärinä Vangitut on eri kiva. Mysteerinä eli ajatusleikkinä se on kevyesti pisteidensä väärti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa