Paul Walker näyttelee miestä, jonka vaimo kuolee synnyttäessään heidän tyttärensä. Samaan aikaan hurrikaani Katrina tekee tuhojaan. Kiukaalle paiskotaan löylyä isukin henkilökohtaisessa Helvetissä, kun sähköt katkeavat ja sairaala evakuoidaan. Keskosena syntynyt tytär tarvitsee hengityskonetta ja sököön akkuun on veivattava virtaa parin minuutin välein. Kun akku on näin keikossa kunnossa, veivaajan ei välttämättä kannata hengähtää hetkeä ja lähteä vasta sitten viisi minuuttia kestäville "minuutin" seikkailuille, luulen. Idea on silti ihan hyvä. Hours on selviytymistaistelu ja yhden miehen show ja lajityyppiin soveliaasti tilanne on kuristava. On haastavaa käyttää ylijäävät minuutit tehokkaasti ja on haastavaa pysyä hereillä tylsääkin tylsemmän tehtävän äärellä.

Tapaan murehtia vain elävien puolesta, voi me piruparat, joten en usko kehittäneeni tarvetta kehua edesmennyttä Walkeria. Hours on yksi hänen viimeisistä elokuvistaan. Niin tai näin, hän tekee yhden parhaista suorituksistaan. Hän on keskinkertainen näyttelijä, jonka en muista näytelleen vivahteikkaita persoonallisuuksia. Hours antaa hänelle monipuolisempaa tekemistä kuin toimintakuvat ja koin naamanvääntelyt liikuttavina. Ehdin jopa luulla, että kyse on siitä vivahteikkuudesta, joten ehkä Walker olisi moiseen venynyt.

Tytär ei lohduta tuoretta leskeä aluksi. Mies ei vaikuta kiiltokuvamaisen ihanteelliselta sankarilta ja sehän on kiinnostavaa. Veivauksen alkaessa hän on jo isällisempi. Hänen pitää pysyä vahvana, mitään erityistä opittavaa hänellä ei ole. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa elokuvien Painajainen Elm Streetillä 2010 ja Final Destination 5 kirjoittaja, enkä aio listata omintakeisuutta tai oivaltavuutta hänen hyveikseen.

Hours on hyvin pienen budjetin elokuva. Tällä on rajoitetusti tekemistä esimerkiksi sen kanssa, että selviytymistarinassa Cast Away päähenkilö puhuu liikuttavammin rantapallolle kuin Hoursin tuore isä jaarittelee vauvalleen. Jaarittelu on silti sympaattista, sillä kuten tiedämme, monet isit keskittyvät suorittamiseen. Tusinajännärin ainekset löytyvät, mutta elokuva muistaa kallistua draamankin puolelle.

127 tuntia on parempi vertailun kohde. Molempien filmien julisteissa lukee "every second counts" (ja tietenkin "hours"). 127 tuntia on visionääristä kuvataidetta. Hours ei kuudesta Oscarista kisanneelle taidefilmille pärjää - paitsi jos keskityn objektiivisesti olennaiseen: välitinkö? Hours tylsistyttää kaavamaisten takaumien aikana ja muulloinkin paljastaessaan miten rajoitettua tarinankertojan osaaminen on, mutta välitin perusmiehestä pääosassa. Yhden miehen show'ssa se on iso juttu. 127 tuntia teki kaikkensa, mutta lypsi silmäkulmasta samat pari tippaa kuin Hours. Annoin 127:lle aikanaan 3 tähteä, enkä kadu sitä nyt.

127 tuntia taiteili niin paljon, että sankarin kokemus jäi etäiseksi. Kurjuuden ja tylsyyden maksimoiminen on toisinaan oikea ratkaisu. Jotkut leffat ehtivät tympäistä ja lopulta kokonaisuus silti tuntuu harkitulta. Hoursin moka tällä osastolla on klassinen: se turvautuu arkistomateriaaliin. Budjetti sallii vain muutaman luonnonmullistusta kuvaavan sekunnin, joten mittakaavaa paisutetaan esittämällä vilauksia uutisista koettelemusten välissä. Uutiset selittävät miksi apu viipyy, vaikkei katsojan missään nimessä pitäisi tietää sankaria enempää. Keskivaiheen kohtaukset voisivat olla missä järjestyksessä tahansa ja lyhyetkin uutiskatsaukset katkaisevat ajatuksen ja korostavat episodimaisuutta. Ehdin pohtia: pitäisiköhän katsoa se joku dokkari Katrinasta...? Tahdoin keskittyä aavemaisessa tönössä tylsistymiseen Walkerin kanssa.