Jos ahkeran Blu-rayn pyörittelyn jälkeen arvostelisin uudestaan animaation Poutapilviä ja lihapullakuuroja (Cloudy with a Chance of Meatballs), antaisin täydet viisi tähteä. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja notkeita kuin piirretyissä ennen toista maailmansotaa, hahmokaarti on rikas kuin Simpsoneissa, yksityiskohtiin on panostettu ja kokonaisuutena tarina on pähkähullu ja kuitenkin sympaattinen. Alkuteksteissä todetaan, että luvassa on elokuva "monilta ihmisiltä", jottei kukaan yksin saisi kunniaa. Jatko-osa alkaa samalla ilmoituksella - mutta valitettavasti ne kaksi jätkää jotka ohjasivat ja kirjoittivat on vaihdettu.

Flint Lockwoodin keksintö teki vedestä ruokaa. Kone riistäytyi hallinnasta ja aiheutti eriskummallisia sääilmiöitä. Huipennuksen tienoilla kone loi maaliinhakeutuvaa ilmatorjuntapizzaa ja taistelevia grillattuja broilereita puolustautuakseen. Jatko-osa alkaa tästä ja se on sen onni. Kun sankarit palaavat kotisaarelleen evakkoreissun jälkeen, he oppivat, ettei kone tuhoutunut, vaan se on luonut ekosysteemin. Donitsipuiden ja siirappi- ja lettusuon takana vesimelonin ja norsun risteytykset kylpevät jättikookospähkinässä, ranskanperunajalkaisten megahampurilaisten punoessa hämähäkin seitin kaltaista juustoa. Herttinen sentään! Leffa on nähtävä, jos minulta kysyt. Useimmat ruokaeläimet ovat sanaleikkejä, joten suomenkielinen versio ei toimi erityisen hyvin, mikä on sääli, sillä tapaan katsoa ensimmäisen osan suomeksi. Kuoritun katkaravun ja simpanssin symbioosi on suomeksi rapuapina ja englanniksi shrimpanzee (shrimp + chimpanzee), noin esimerkiksi.

Ruokasaari on riemastuttavan mielisairas Jurassic Park; ilman pause-nappia et ehdi kaikkea nähdä. Toinen uusi elementti haisee. Flint tapaa professorin, jota hän on ihaillut lapsesta saakka. Proffa hymyilee tauotta epäilyttävästi ja rasittavasti. En pitänyt vähääkään hänestä tai mistään häneen liittyvästä. Ennen ruokasaarta elokuvalla on tilaisuus muistuttaa miksi pidämme Flintistä, hänen jöröstä isästään, hänen sussustaan Sam Sparksista ja muista. He saavat söpöjä sekunteja, mutta aikaa tuhrautuu reippaasti proffan jättifirman esittelyyn. Lafka on yhtä älytön kuin ruokasaari, mikä laimentaa saaren tekemää vaikutusta. Kaikki on isoa, hissit ovat sci-fiä, puhuva apina on violetti ja älämölö höpö höpö tööt. Ensimmäinen osa tasapainotti taitavasti hullunkurisuuden ja inhimilliset ongelmat, ja vasta sitten taivaasta tippui talon kokoinen pannukakku ja siirappia päälle.

Ihmekone pitäisi löytää. Hahmot kävelevät eteenpäin. Flint fanittaa yhä professoria, vaikka hänen pitäisi ymmärtää, että kotikylän kavereiden kanssa muodostettu tiimi tykittää. Luonnonsuojelu on teema. Elleivät hahmot yhä tykkäisi sardiineista, leffa levittäisi vegetarismin ilosanomaa. Ruuasta luodut eläimet eivät ole ruokaa, vaan tuntevia olentoja! Hilpeää. Nokkelaksi en jatko-osaa kutsu. Elämys oli maanisdepressiivinen. Aina kun näin professorin ja hänen tekemällä tehdyn apinakätyrinsä ja laiskasti suunnitellut rakennelmansa tulin huonolle tuulelle. Ja sitten innostuin taas pienistä asioista kuten mustikasta, jolle tosimiehen kyynel kasvattaa rintakarvat. Edellisen osan hulluus oli hallittua ja huipentumat olivat ihailtavan luontevasti alustettuja. Jatko-osakin joka tapauksessa on hullu.

Ykköspulla muistaakseni on ainoa animaatio Shrek 2:n jälkeen, jota olen suositellut vanhemmilleni. He eivät ole lajityypin suuria ystäviä, mutta hekin nauroivat ääneen. Laadun romahdus osien 1 ja 2 välillä on yhtä jyrkkä kuin Shrekien 2 ja 3 välillä ja syy on sama, avainhenkilöiden vaihdos. Toisin kuin Shrek 3, kakkospulla on visuaalisesti ainutlaatuisen mielikuvituksellinen, joten lapsille ja lapsellisille se on herkku, joka sopii kokea 3D:nä kankaalta. Jos tapaat vaatia että asiat toimivat myös pinnan alla, saatat olla ajattelija ja päätyä tuhisemaan, että leffa on kömpelö mukaelma Pixarin hitistä Up - kohti korkeuksia. Yhtäläisyyksiä on muutama enemmän kuin niitä kannattaisi olla.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa