Jos jatko-osia on pakko tuottaa, niin miksei kiitosta keränneelle draamalle, joka kertoi merkittävästä historiallisesta henkilöstä, jonka elämä ei pariin tuntiin tiivistynyt. Elisabet: Kultainen Aikakausi kertoo vanhemmasta, kokeneemmasta Englannin neitsytkuningattaresta kuin vuoden -98 Elisabet. Nimihahmoa näyttelee yhä Cate Blanchett ja ohjaajakin on tuttu Shekhar Kapur, vaan eipä kunnianhimoinen pukudraamakaan ole jatko-osien kiroukselta välttynyt. Protestanttisen Englannin ja katolisen Espanjan sodasta kertova elokuva viihdyttää, mutta tuntuu yhtä merkityksettömältä, kuin jonkun popcornin myyntiin piikin aiheuttaneen hittileffan jatko-osa. Joku minua viisaampi on sen todennut: tarina on turha, jos hahmot ovat sen lopussa sitä mitä sen alussakin. Kukaan ei opi Kultaisen Aikakauden aikana mitään, kaikkein vähiten Elisabet ensimmäinen itse. Tapahtumat tuntuvat sijoittuvan aikavälille viikko, vaikka kyse on ilmeisesti vuosista.

Koko arvostelun voisi käyttää Kultaisen Aikakauden solvaamiseen "vakavana pukudraamana", mutta kätevämpää on alentaa se suosiolla "historialliseksi viihde-elokuvaksi". Lajityypille ollaan hyvinkin uskollisia. Äänensävyt ja kulmakarvojen asennot kertovat, kuka hahmoista on hyvä ja kuka paha. Espanjan kuningas on saatanallisuudessaan jo sen verran vakuuttava, että elokuva olisi hyötynyt peikko- ja olifanttiarmeijan lisäämisestä lopun sotakohtauksiin. Tämä budjetin rajoissa varsin komeasti kuvattu meritaistelu alkaa tietenkin mahtipontisella joukkojen kannustuspuheella tyyliin Braveheart ja Kuninkaan Paluu. Yhtä luonnollisesti elokuvan hurmuripoika, Elisabetia ja tämän hovineitoa piirittävä maailmanmatkaaja Sir Raleigh (Clive Owen) pääsee suorittamaan ne suurimmat sankariteot.

Tahaton komiikka ei ole ääneen naurattavaa laatua, joskin rajoilla käydään kerran, pari. Kapur on erityisen ihastunut häpeilemättömän runollisiin, maalauksellisiin kuviin, milloin henkeäsalpaavan upeasti puettuun Elisabetiin tunteilemassa, milloin savuaviin laivoihin synkän taivaan alla. Kaikissa pinnallisissa merkityksissä Kultainen Aikakausi on hyvin kaunis filmi, ilo taiteelliselle silmälle. Jotkut ikonisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat juuri sellaisia ja loputkin saattaisivat olla, jos käsikirjoitus sisältäisi enemmän väkevää draamaa ja vähemmän kaunopuheita. Erityisesti Owenin hahmo muuttuu karismaattisesta veijarista pahviseksi hahmoluonnostelmaksi, kun runoilu ja nappiinsa oikeiden asioiden lausuminen ei taukoa hetkeksikään.

Cate Blanchett luonnollisesti suoriutuu kunnialla kaikesta mitä Hänen Majesteetiltaan on tohdittu pyytää. Blanchett on hurmaava, älykäs ja voimakastahtoinen valtion pää. Mistä tahansa mahtipontisesta tunnetilasta voidaan siirtyä hetkessä ylhäisyydessään yksinäisen, keski-ikäisen naisen herkkyyteen ja rakkaudenkaipuuseen. Se mitä Kultainen Aikakausi yrittää olla, on lähes käsin kosketeltavaa... mutta ei kuitenkaan läsnä. Blanchett pääsee näyttelemään useimmat ehyen, uskottavan persoonan ristiriitaisista puolista, mutta ääripäiden väliltä jää näyttämättä jotain oleellista, mikä kruunaisi hahmon, saisi katsojan todella välittämään. Tiedä sitä, onko vika käsikirjoituksessa vai lopullisessa leikkauksessa – Blanchettissa se ei ole. Toinen puutteellisesti käytetty näyttelijä on tarvittaessa elämää suurempi Geoffrey Rush, jonka tehtävä on tällä kertaa seisoa taustalla.

Elisabet: Kultainen Aikakausi ei ole kokonaisuutena kummoinen elokuva, mutta sisältää muutamia vahvoja, näkemisen arvoisia kohtauksia. Pakarat eivät kahden tunnin aikana puudu, enemmänkin olisi katsonut. Ohjaaja on puhunut haastatteluissa kolmannenkin osan tekemisestä, mikä toi jo elokuvan aikana mieleen sen, että miehen visio toimisi paremmin tv-sarjana. Kultainen Aikakausi olisi kätevintä nimetä uudelleen muotoon Viikko Ellun Elämästä. Kuningattaresta tai sodasta saatikka sen syistä se ei ehyttä kuvaa maalaa.