PMMP päätti uransa kokoelmalevyyn, tosin kaikkea muuta kuin tavanomaiseen "best of" -läpileikkaukseen. Samuli Kosmisen kanssa säädetty äänimaailma surisee, pörisee, maalailee ja kärvistelee kylmässä. Kosmisen Islanti-missio paistaa selkeästi läpi, paikoin musiikki on kuin Björk tai Sigur Rós veivaisivat PMMP:n kappaleita uuteen muottiin. Levy liikkuu taidepläjäyksen ja kolkon äänimaiseman välillä kertoen lopulta kovin vähän aikoinaan riehakkaistakin ja energiaa pirskahdelleista alkuperäisversioista.

Kappaleita ei sentään murjota atomeiksi, viisut ovat tunnistettavia mutta tunteiden etäännyttäminen on vahvaa ja paikoin kylmä äänitapetti jättää eloon vain kirkkaat vokaalit. Taustalle on tyrkätty kilkutusta ja surinaa siinä määrin että muutamissa kohdin media-ähkyn vaara on ilmeinen. Heliumpallo leijuu jossain avaruuden, Islannin ja jäämeren välimaastossa. Otetta on vaikea saada. Matkalaulu on kuin Radioheadin Kid A -huminaa. Korkeasaari ja Kesäkaveri ottavat reippaamman olomuodon, electroclashia muistuttava kulmikas metelöinti kuulostaa virkistävältä.

Kovemmat kädet on repivässä kylmyydessään suorastaan luotaantyötävä tekele. Päiväkoti pidättelee ja homma etenee kiitettävästi ilman luvattua alkuräjähdystä. Lautturi etenee melkeinpä hartaissa tunnelmissa. Sympaattiseksi indietronicaksi muuntuva Rakkaalleni on levyn onnistujia.

PMMP tekee sydämellisistä käyttöpopviisuistaan raskaslentoisia taideteoksia, joissa on jylhyyttä ja avaruutta mutta tunne katoaa galaktiseen kylmyyteen. Vokaalisuoritus säilyttää lämpöä mutta kylmää taustaa vasten piirtyvä kokonaisnäkemys lähinnä työntää pois kuin kutsuu lähemmäs.