Wikipedia ei selittänyt miksi prinsessa Diana oli "maailman tunnetuin nainen". Elokuva antaa ymmärtää, ettei hänessä ollut mitään kummaa. Hän oli modernin hovielämän jäsen eli osa humpuukisirkusta. Hyväsydämisenä ihmisenä hän koetti ohjata saamansa huomion tärkeisiin asioihin esimerkiksi vierailemalla jalkaväkimiinojen uhrien luona. Fiksua. Tykkään tästä hahmosta. Diana ruokki julkisuuttaan ja suosiotaan, joten paparazzit jahtasivat häntä yhä armottomammin. Tämä koitui kohtalokkaaksi, koska Diana tosiaan oli tavallista elämää janoava tavis, jonka elämä estyi. Elokuva keskittyy "sydänten prinsessan" ja pakistanilaisen sydänkirurgin tuhoon tuomittuun romanssiin.

8% kriitikoista suosittelee elokuvaa sivuston Rotten Tomatoes mukaan. Leffa on siis samaa tasoa romanttisena draamana kuin yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista The Last Airbender on fantasiaseikkailuna. Vai niin. Henkilökohtaisesti koin tämän komedian Notting Hill draama- ja nyyhkyversiona, joka ilman muuta voisi olla dramaattisempi, syvällisempi ja persoonallisempi, mutta jota on miellyttävä katsoa. Nyyhkytätin asenteella ainakin.

Elokuva tarkoituksella sivuuttaa valtaosan aihealueesta ja pohtii, minkälainen Diana oli kahden kesken. Hänen poikansa nähdään vain vilaukselta, eikä hän keskustele muiden lööppijulkkisten (= kuninkaallisten) kanssa. Hän on papuja itselleen kokkaava perusdaami itsetunto-ongelmilla. Myös eksoottinen ja jämerä herra muslimikirurgi paljastuu tuikitavalliseksi länsimaalaiseksi tohvelisankariksi. Naomi Watts ja Naveen Andrews miellyttävät silmää ja korvaa. Suhde takkuilee mutta harmittomammin kuin pohjanmaalaisen ja savolaisen välinen. Tavallisuus ja yllätyksettömyys vaikuttaa homman pointilta. Loppuratkaisu on tiedossa, joten tavallisuus ennen sitä on puhuttelevaa.

Myös tyyliltään elokuva on hillitty. Kun ranskalaista räkätaidelaulua kertaalleen soitetaan, kohtaus on leikkisä. Se tavallaan unohtuu, että kyse on maailman tunnetuimmasta naisesta ja melodramaattisesta maailmanhistoriasta, ja täten on helppo samaistua sekä Dianan että kirurgin turhautumiseen, kun ulkomaailma muistuttaa olemassaolostaan. Paparazzit ovat enimmän aikaa teoreettinen paha ja vasta lopussa ne vyöryvät iholle.

Dianan työtä sivutaan. Se, että tekstilaatikko kertoo miinaneuvottelujen edenneen Dianan kuoleman jälkeen, vaikutti yhtä perustellulta kuin puhuminen maailmanrauhan etenemisestä missistä kertovan elokuvan lopussa. Sekään ei järkitouhulta haise, kun Diana kävelee kansan keskuudessa kuin Jeesus siunaten kosketuksellaan. Kun ihminen tai asia nostetaan jalustalle, monet saavat allergisen reaktion ja puhun nyt todellisuudesta. Elokuvassa tavallisuus tulee jälleen avuksi. Vaikka Diana itse julistautuu sydänten prinsessaksi, hän ei vaikuta lainkaan kopealta. Minä en mielestäni ole mistään kotoisin, mutta jos minä tapaan kaupungilla surun murtaman lukijan ja hän silminnähden liikuttuu mestari Peltosen tapaamisesta, minäkin voin laskea kämmenen hänen päälaelleen jos se auttaa. Minäkään en ylpistyisi. Dianaa rakastettiin. Kaikki olisi voinut mennä toisin. En aio lukea kulta-ateriaimisto suussa syntyneen hyväntekijän elämänkertaa, joten en tiedä mitä leffa ei minulle antanut, mutta jotakin se antoi.

En lukenut myöskään muiden arvosteluja, mutta siitä 8 prosentista päätellen Diana oli nero tai guru tai pöpi tai demoni, jonka esittäminen tavallisena pulliaisena on törkeää vähättelyä tai kaunistelua. Toteutuksessa on epävireisiä piirteitä (elokuva esimerkiksi alkaa Dianan takapuoleen zoomailulla ja tämä on olevinaan uhkaava enne kuolonkolarista), mutta ainoastaan jokin elokuvan ulkopuolinen asia selittää murskakritiikin. Ihan sama. Minun puolestani tositapahtumiin perustuvat elokuvat voidaan kieltää, kunhan tositapahtumista saa inspiroitua. Tarina toimii tai ei.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa