Motivoitunut taiteilija opiskelee haikaroiden aivoihin munivia jokirapuja ja inspiroituneena kehittää omintakeisia vaaroja tulevaan fantasiaelokuvaan. Toimistossa näytönsäästäjää tuijottava studio-orja keksii ööö savumönjää. Se on tuhmaa mönjää. Natalie Portman syö sitä ja muinainen palaileva pahuus tavoittelee sitä. Vain sen avulla roisto voi saavuttaa Super Saiyan -tason ja uhata universumeja. Jos näin on vaarassa tapahtua, häntä on humautettava vasaralla päähän.

Maaginen Thor ja konservatiivinen Captain America varmasti ovat hauskoja taas The Avengers 2:ssa toimiessaan vastapainona elämää suuremmmalle Robert Downey Jr:lle. Thor: The Dark World ei lupaa heille kaksisia soolouria. Kömpelöissä mutta viihdyttävissä syntytarinoissaan molempien oli pienoinen pakko kehittyä hahmoina. Tällä kertaa Thor eli Chris Hemsworth saa noin yhden kohtauksen, josta action-figuuri ei selviäisi. Portman voitaisiin korvata oluttuopilla. Thor on puolustanut valtakuntia, joten nyt kaljalle, mutta hetkinen, mitä tuopissa lilluukaan? Kun Thor tajuaa, että nehän ovat pahan peikon kadonneet vitamiinit, hän lähtee tuoppi kourassa vetämään peikkoa kuonoon, ennen kuin peikosta tulee isompi kuin hänestä. Jää toki katsomaan lopputekstitkin.

Typerä ja yksinkertainen tarina ei rakennu hahmoja ja tilanteita kehittävien käänteiden vaan epäolennaisten selittelyjen ja halpamaisten katsojan kusetusyritysten varaan. Mytologian pitäisi olla Marvelin yhtenäisen elokuvauniversumin rikkaus, mutta huttu haisee lennossa keksityltä. Käytän esimerkkinä pääpeikon kaveria. Äijästä tehdään supervahva pikkuesineellä, jolla ei ole muuta virkaa. Äijä pystyy paljain käsin tuhoamaan voimakenttiä, jotka jotenkin pitävät aisoissa jopa skandinaaviset jumalat. Sitä luulisi, että meillä on tässä kauhea korsto, mutta käytännössä äijä pötkii Thoria pakoon ja ilmeisesti hän on allerginen toiselle satunnaiselle pikkuesineelle, joka vaikuttaa Poképallolta. Maagiset olennot ja asiat kestävät "yllättävän" paljon magiaa, jota ei selitetä, tai sitten ne "yllättäen" eivät kestäkään magiaa, jota ei selitetä. Missä on draama?

Sarjakuvassa, jos Karhumies puhaltaa oranssia sumua Palovammapotilaan päälle, Karhumies sanoo: "jymyhunajaoksennukseni on tuhonnut jopa kreikkalaisia jumalia". Tällöin Palovammapotilas tylyttää takaisin: "huokoseni ovat auki, joten itseasiassa imen hyökkäyksen itseeni". Selitys, draama ja käänne voivat mahtua yhteen ruutuun.

Mies joka ohjasi sarjan Game of Thrones kunnianhimoisimman taistelujakson teki niin hyvää työtä, että hänet kutsuttiin ohjaamaan myös ensi vuonna valmistuvan kauden vaativin jakso. Hän on Neil Marshall. The Dark Worldin ohjaaja Alan Taylor on niitä Thrones-ohjaajia, joiden vuoksi Neilille piti kilauttaa. Toiminta on surkean sekavaa. Leikkaukset ovat hätäisiä ja kamera sekoilee ja jos se rauhoittuisi, rajaus epäilemättä olisi pielessä. Puhdas animaatiotoiminta on selkeämpää, mutta mitä tulee pukuloistoon ja sen sellaiseen, tämä on niitä elokuvia, jotka häviävät eeppisyyskisan omalle making of -dokumentilleen.

Taylor näyttää taitonsa heti prologissa, joka on sisällön ja toteutuksen puolesta masentavan halpa eritoten Sormuksen ritarien ja Man of Steelin vastaaviin sessioihin nähden. Portman ei näytä tissejä, eikä tarunhohtoisessa Asgardissa kukaan näytä tissejä, joten Taylor of Thrones on hukassa. Lukuisat sivuhahmot ovat tuttuja ainoastaan edellisestä Thorista, mutta leffa käsittelee heitä huolimattomasti kuin tv-sarja, jonka vierailevalle ohjaajalle on selitetty, että taustapahveilla oli jotakin merkitystä viime viikolla.

Vitsinä The Dark World on siedettävä. Marvelia on huumorista kiitelty, siihen Marvel panostaa. Huomasin nauttivani elokuvasta keskeytymättömän jakson ajan, kun se kerran jopa vaikutti tietävän mitä se on tekemässä. Thor joutuu pyytämään apua Lokilta. Velipuolten vuorovaikutus on ainoa jännite Marvel-universumin tällä laidalla ja huumorikin on huomattavasti hauskempaa kun taustalla on jännite. Mitä tulee Thorin ja Portmanin suhteeseen, yllytän Kloonien hyökkäyksen vihaajia vertaamaan leffoja keskenään. Kömpelöllä totisuudella ja päämäärättömällä patsastelulla kieli poskessa on eroa. Toisessa tyylissä on romantiikkaa ruokkivaa vilpittömyyttä.

Huipennus on luova suhteessa muuhun sisältöön. Eräs heikko toimintasci-fi Portmanin Star Wars -kollegoilta käytti samaa ideaa hallitummin, mutta Thoriin ja Captain Americaan verrattuna huipennuksessa on yritystä. Vitsit ja kikkailukouhkaaminen piereskellään ulos aiempaa kiihkeämmällä rytmillä, joten hymyilin, huokaisin ja valuin kotiin.

Muistan päättäneeni hyvän Marvel-elokuvan jälkeen, että mikäli valinnan varaa on, en tue enää Marvelin jälkikäteen väärennettyä 3D-sumua. Tuin kuitenkin, joten syytän elämyksestä myös itseäni.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa