Mies rohkaistuu ja löytää onnea unelmiensa naisen kanssa, mutta sitten nainen sairastuu syöpään - tai "kasvaimeen". Stop-motion-animaatiolla toteutetut arkiset esineet elävät ja ihmisetkin taipuvat joratessaan kuin The Mask, kun ohjaaja Michel Gondry koettaa kertoa tavallisen tarinan. Pimahtanut irroittelu kuvaa iloista ja viatonta elämää, kunnes sama soopa vaikuttaakin mustalta huumorilta hahmojen vaipuessa melankoliaan ja värimaailman alkaessa haalistua mustavalkoiseksi.

Drinkkimasiinaa operoidaan pianolla, lemmikkihiirtä näyttelee mies halvassa naamiaisasussa... Tällainen teos voi olla vaikka mitä, mutta ei vaisu? Päivien kuohu (L'écume des jours) on suhteellisen vaisu. Gondry on hurja taivaanrannan maalari, jonka tulisi kilauttaa esikoisensa Human Nature ja Tahraton mieli kirjoittaneelle Charlie Kaufmanille, jotta tarinat olisivat kuvaston tasolla. On myös selvää, että Gondrylla on paljon opittavaa maanmieheltään Jean-Pierre Jeunetilta, joka on saanut Päivien kuohun naispääosanesittäjän Audrey Tautoun näyttämään reippaasti anarkistisemmalta ja satumaisemmalta (Amélie) ja inhimillisemmältä ja herkemmältä (Pitkät kihlajaiset). Gondry ei liimaa tarraa Tautoun söpön suppusuun päälle vaan osoittaa sitä kameralla - saavutus sekin.

Epäilin jo varhain hahmojen jäävän Tommya ja Jerryä ontommiksi, mutten osannut kuin rakastaa villiä potkustarttia. Mitä tahansa voi tapahtua – asenne on animaatiomaisempi kuin nykyanimaatioilla ja aina kun aistin tällaista, silmäni luotettavasti vuotavat kenties koska tunnen olevani kotona; siellä mistä unelmoijat ovat lähtöisin. Näin edessäni kaksi lupaavaa polkua. Eskaloituessaan hulluttelu jättäisi surrealismin ystävien hymyt tasolle Jokeri. Myös hahmovetoiseksi draamaksi leffa voisi kehittyä, jos se tiedostaisi miten animaatiot tempun tekevät (hallitun liioitelluilla ilmeillä, melodraamalla, ehkä musikaalinumeroilla). Etäiseksi kuohu jää.

Kenties hahmoja tarkkaillaan kaukaa tarkoituksella. Edes kuvaston synketessä leffa ei varsinaisesti "ota osaa", vaan pienille ihmisille hihitellään energiatasoltaan vaisumman mutta yhä pöhkön pöhköyden kautta. Kokkia näyttelevä Omar Sy esimerkiksi vaikuttaa yhtä hurmaavalta hymyillessään ja svengatessaan kuin Koskemattomissa, mutta kun hahmo murehtiessaan menettää vuosia (passinsakin mukaan), näyttelijälle ei anneta tilaisuutta tehdä mitään. Hahmo ei ole enää olemassa vaan ainoastaan paikalla.

Pohdin, josko leffa on suoliston suodattamaa ravintoa - mutta ehdin tehdä sen kanssa sovinnon. Taidebaskeri päässä nautin myös tympeän mutta koomisen epävireisestä draamasta ja kouhkaamisesta. Elokuvan asenne on tavallaan sentyyppinen, jossa surun ja tervehtymisen välitilassa elävä ihminen voi olla. Henkilö kykenee jo iloon. Hän kuitenkin suhtautuu sarkastisesti naiiveihin ihmisiin joilla ei ole huolen häivää ja yhtälailla omaan tragediaansa: hän on nimenomaan etäinen, normaali elämä vaikuttaa pimpelipompelilta. Ehkä Päivien kuohun lapsellinen pimpelipompeli on vertaus suhteellisesta pimpelipompelista. Elokuva alkaa sitaatilla "Tämä tarina on tosi, keksin sen itse", mutta eipä tarinassa tuntuisi paljoa keksimistä olevan. Se on perusteiltaan arkinen ja uskottava, vaikka puhdasta pakastekuivattua pimpelipompelia on ripoteltu siihen päälle. Taidetta.

Ranskalainen versio kestää yli puoli tuntia pidempään kuin ulkomaille tarjottu teos. Bongasin jostakin väittämän, että kokopitkä versio on "Ranskassa kaikkien tunteman" romaanin kuvitusta ja että leffaa leikattiin, jotta se on helpompi ymmärtää. Puolen tunnin leikkaus saattaa tarkoittaa sitä, että pois silvottiin ihan vain koko tarina? Nääs. Olen kiinnostunut kokopitkästä versiosta osapuilleen en ollenkaan. Lyhennelmä oli silti myönteinen kokemus silmäkarkkina ja vaihteluna.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa