Epäonnistuneiden elokuvien virran jatkuessa, koen tarpeelliseksi ähkiä ja pusertaa ulos vähän positiivista asennetta tasapainon vuoksi. Mieletön elokuu on pirteä leffa samalla tavalla kuin vanha mummo voi olla, hippeli hei vaan. Olipas mummeli pirteä, tuumii isä, kun mummo jaksoi muistella Kekkosta ja sota-aikana Suomessa pyörineitä salskeita ulkomaalaisia. Murrosikäiset mököttävät ja vävypoikaa haukotuttaa, mutta kyllä mummo mummona asiansa ajoi. Myös Mieletön elokuu jättäisi myönteiselle mielelle, kah, jos piletin hintaan sisältyisi pullakahvit tai jos vävypoikaan samaistumme, fyysistä lempeä.

Vuosi on 1962. Helsingissä järjestetään kansainvälinen nuorisotapahtuma, jonne myös suljetut kommunistivaltiot lähettävät edustajiaan. Idän ja lännen väliset jännitteet näkyvät uhona ja ennakkoluuloina ja pieni kahakkakin saadaan aikaiseksi. Kati Outinen näyttelee hattukaupan tätiä Elsaa. Hän ei tahtoisi päästää nuorta sukulaistyttöä humpsuttelemaan epämääräisen väen keskuuteen, mutta pata kattilaa soimaa. Kaupunkiin on saapunut tsekkiläismies Jan, jonka kanssa Elsalla oli meneillään pientä säätöä yli 20 vuotta sitten (kun hän oli silmämääräisesti arvioituna nelikymppinen). Ennen tätä Jan ei ole voinut Elsan luo palata. Snif. Tunteet elävät yhä. Olipa kyse fantasiasta tai mistä vaan, on siinä sitä jotakin, kun klassisella tapaa komea ulkomaalainen herrasmies vannoo rupsahtaneelle ja vinohampaiselle mutta pirtsakalle vanhallepiialle ajatelleensa häntä aina...

Tämä tunne, jota elokuva tavoittelee, yhdessä kohtauksessa tunteen saavuttaen, on niin söpö, että leffa voisi luvan kanssa pistää gramofonin soimaan ja harrastaa puolivillaisia montaaseja. Kuvittele. "Sua vain yli kaiken mä ra-kas-tan" - hoilaa Wager, samalla kun itäeuroopan James Bond ja rupsutäti kävelevät puistossa luoden toisiinsa silmäyksiä. Saattaisin kyynelehtiä ja kaksi ja puoli tähteä heruisi.

Tämän tarjolla olevan elokuvan tarinavetoisuus on heikko tyylivalinta, kun omat ideat puuttuvat ja lainailukin on sensorttista väsynyttä toistoa, kuin että pataa soimaavan kattilan ohella meneillään on teepannun tylytystä kahvinkeittimen toimesta. Jos se on luovuutta ja nokkeluutta vaativa kohtaus, kun ennustaja (ennustaminen on Elsan harrastus) sanoo Urho Kekkoselle, että Suomi tulee voittamaan Euroviisut, niin sitten tästä elokuvasta löytyy luovuutta ja nokkeluutta.

Leffa on harmiton. Vanhan koulukunnan kommunisteille ja muulle menneelle jäykkyydelle hihitellään leppoisassa jälkiviisastelun hengessä, samaan luonnosteltuun tyyliin kuin monissa musikaaleissa, jotka koettavat tehdä nostalgiastaan katu-uskottavaa yhteiskuntakritiikillä. Jan ei saisi yksin länsimaalaisten kanssa liikkua, mutta ei häntä kyttäävä kommunistipomon kakara paha mies ole. Keskiössä on vanhaa, nuorta ja nuorehkoa rakkautta. Säkkituolin mittoihin paisunut Esko MAXL Salminen jahtaa palvelustyttöä lemmen sekoittaman hupsunlupsun pollaripääjehun roolissa. Jos tämä musikaali olisi, täytemateriaalipuoli olisi siedettävässä kunnossa.

Elsa on pata, sukulaistyttö on kattila, Jan on teepannu ja hänen esimiehensä on kahvinkeitin. Näyttelijät ovat miellyttäviä, sivuosissakin vilahtavat ohimennen Korpelan Tommit ja muut. Suhteet eivät saa aikaa kehittyä ja juonenkäänteet ovat epädramaattisen onttoja ja käteviä. Kyttä Salminen esimerkiksi on hattutädin naapuri. He pyörivät yhdessä ja molemmat tietävät mitkä ovat jännitteet neutraalissa Suomen maassa, mutta eivät he todella edes keskustele, vaan tuttavuudesta seuraa perisuomalaisia eli vitsittömiä sketsejä. Elokuvalla ei ole taitoa perustella mitään. Hahmot tekevät lopulta niin kuin katsoja haluaa koska katsoja haluaa.

Vanhoilla ihmisillä on enemmän kärsivällisyyttä, mikä johtuu osittain siitä, että ajantaju muuttuu kokemusten kerttyessä ja aivojen homehtuessa. Mieletön elokuu - teattereissa jo lokakuussa - on leikattu ja rytmitetty huisin mielettömäksi noin 60-80-vuotiaiden ehdoilla.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa