Kylmä tuuli puhaltaa, liplattavia laineitakin masentaa. Meren keskelle on jäänyt kivi, sille on pykätty rakennuksia pari ja majakaksi kutsutussa tornissa murjottaa ilmeettömänä ruma parrakas mies. Hänellä on valtaa. Akka tietää pysyä hiljaa ja poika ja polvenkorkuinen tytär jopa kunnioittavat isiä. Pojalla on älliä kuin rantaan ajelehtineella saappaalla, joten tuskinpa hänestä mitään tulee. Kun vene kuljettaa kivelle uuden sieluparan, silmät siristyvät ja parta terävöityy lailla siilin piikkien. Partareuhkan pojan ikäinen eli 13-vuotias Karl on lastenkodissa varttunut kloppi, joka on lähetetty majakanvartijan oppipojaksi. Puskanaama ei noin vain hyväksy ilmatilansa loukkausta, mutta kun Karl on aikansa nöyristellyt, äksy tiskiharja kenties ehtii vihkiä itsensä fantasiaan, että tämä on hänen päätöksensä. Oppipoika jääköön.

Majakanvartija on sääntöihin, rutiineihin ja kuriin uskova herra, joka ilman muuta on mies paikallaan virassaan kaukana ihmiskunnasta. Harmi ettei lajimme elä kokonaisuudessaan erossa hänestä. Kernaammin hän olisi merikapteeni, tai sitä fantasiaa hän tavoittelee jälkikasvun kautta. Elämä on karaissut Karlista juuri sellaisen oppilaan ellei jopa seuraajan, jota majakanvartija voi arvostaa. Fiksu teini vaikuttaa hyväksyvän esimiehen armottoman käsityksen oikeudenmukaisuudesta ja olevan kiitollinen perheenkorvikkeesta. Biologisen pojan asemia tämä heikentää. Pojat suhtautuvat toisiinsa myönteisesti ja Karl tulee toimeen hameväenkin kanssa, mutta orjantappuran tursuaminen leukapielistä heijastuu kaikkeen.

Oppipoika (Lärjungen) on hitaasti avautuva psykologinen jännäri, tuumin siinä vaiheessa, kun se tieteellisesti todistettavilla tavoilla hitaasti avautui. "Ennen avautumista" leffa on lähinnä hidas, mikä on onnistuneempi tyylivalinta kuin loppua vaivaava juupelinmoinen kiire. On kuin käsikirjoittajalta alkaisi paperi loppua kesken. Tapahtumat eivät ehdi hengittää, tunnelma kärsii ja tunnelma on tällaiselle parhaimmillaankin pikkuisen ehkä tylsälle teokselle kaikki kaikessa.

Pääasiallisesti tunnelma on passiivisen aggressiivista, lohdutonta. Lohtu pilkahtaa, kun hahmoista paljastuu jotakin pientä inhimillistä. Esimerkiksi alistettu ja nuutunut vaimo ei ole syntynyt nukeksi kylmälle kalliolle, vaan pianon äärellä hän intoutuu ilmaisemaan itseään. Sitten, kun riidan ainekset alkavat olla kasassa... hakemani sana on blöäärgh. Selitykset eli se mitä hahmot haluavat ja ajattelevat oksennetaan ulos, eikä katsojalle jää harmaan sävyjä kotimatkalla märehdittäväksi. Oivaltamisen ilo riistetään. Pidin lopetusta lievästi koomisena. En väitä, että hahmot käyttäytyvät epäloogisesti, mutta pari pientä elävöittävää kohtausta jäi tekemättä. Jo muutama sessio, joissa joku tuijottaisi tovin tyhjyyteen monimerkityksellisesti / tekotaiteellisesti, toisi kaivattua lihaa luiden ympärille kriittisessä vaiheessa.

Rantaruotsalaisen elokuvataiteen guruksi pyrkivä ohjaaja Ulrika Bengts osaa hyödyntää vetisten suomalaisten maisemien sielua, kuten jo hänen esikoisensa, mukava lastenelokuva Iris osoitti. Jos olet joskus tuijottanut rumaa taulua ja kehittänyt mielipiteen siitä missä mielentilassa se on maalattu ja miksi, osaat tietoisesti vaarantaa viihtymisesi ja arvostaa yleissivistyksesi kasvua myös kärsiessäsi. Muille en elokuvaa suosittele. Oppipoika edustaa Suomea Oscar-kisassa, mutta gaalaan saakka se selvästikään ei etene.

Niin voidaan sanoa, että monikin perhe elää kuin omalla saarellaan ja autotalli on yleisin majakka ja siellä antisosiaalinen perheen pää lymyilee kernaammin kuin terrorisoi kelvottomia alamaisiaan, mutta mitä muuta voidaan sanoa? Tyyliharjoitelmaksi tätä voidaan sanoa. Kerronnan itsevarmuus pettää, tietty terve itsetyytyväisyys jää uupumaan, jotta olisin vakuuttunut että tarina on edes tekijöiden mielestä A. tärkeä tai B. hyvä. Kutsutaan tätä osaavien käsien sutimaksi rumaksi tauluksi, sellaisena tämä on silmäyksen arvoinen.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa