No huh, Lovijatar luo Kalevalalla päähän niin että tuntuu. Lovijatar on etsinyt sävellyksiinsä ideoita ikiaikaisista karjalaisista itkuvirsistä ja teksteissä pyörivät Kalevalan laulumaat ja Suomen Kansan Vanhat Runot. Kun joukkoon sotketaan pakanameininkiä ja kansanperinnettä, orkesterin missio lienee kaikille selvä. Musiikin osalta bändi veivaa folk/pakanametallia stoner ja progemausteilla. Kyseessä ei siis ole kansanmusiikkiorkesteri, ennemminkin mieleen tulee folk-henkisempi Teräsbetoni...

Luonnollisesti kuulijan vastaanottokyky Kalevala-henkiselle aihepiirille saattaa puutua jo muutaman ensimmäisen siivun jälkimainingeissa. Musiikin osalta Lovijatar kuulostaa luomulta vaikka paikoin kitaroissa on tuhtia stoner-huminaa. Bändi löytää kuitenkin mainion tasapainon folkhenkisen ja toisaalta raskaammin louhivan ja progressiivisen ainesosan välille.

Kiekon avaava stonerpörinällä etenevä Vainovalkea on osaltaan kuin Teräsbetonia mutta alavireinen Sabbath-riffi vajoaa viisun edetessä hapokkaampaan maaperään - ilmassa tuoksuu Sammal. Kansanmusiikista voimaa etsivä Kadotettu on veistetty eri puusta kun taas Puujumala ottaa käyttöön lievästi paatoksellisen folkmetalliasenteen. Kiekon raskainta riffimyrskyä tyrkyttää musertavan voimakas Syntyi Lovijatar sekä kohtalokkaan harmaasävyinen Kulje kuu pala päivä.

Lievo yhdistää Katatoniamaisen murheessä rypemisen utuisen poreilevaan metsäprogeen. Kolmisormi on kuin pakanahenkistä taistelumetallia. Toimii. Lovijatar joutuu kuitenkin vaikean kysymyksen eteen - onko kokoonpanon perinne-ja Kalevalamenoon juuttunut ulostus jo liian raskas pala. Pakana-stoner toimii mallikkaasti mutta tekstien osalta taakka on raskas kantaa. Välillä valuu jo tahattoman huumorin puolelle.