White Lies: Big TV
Brittiläinen 80-luvun post-punkin ja syntikkafiilistelyn kaikuja tavoitteleva White Lies on valloittanut allekirjoittaneen puolelleen kahdella edellisellä kokopitkällään. Etenkin tuoreella levyllä bändin soinnissa kuulee vahvoja 80-luvun muistumia Joy Divisionin lisäksi orkestereilta kuten Human League, Depeche Mode, Tears for Fears ja vaikkapa OMD. Ja kyllähän Editors-fanit lienevät edelleen leikissä mukana. Tuoreella Big TV -albumilla bändi kuulostaa entistä enemmän pop-sävyiseltä nostatukselta - kuin Interpol tai Editors soittamassa Human League -covereita. Suuret kertosäkeet ja ylevä nostatus kelpaa varmasti myös monelle Hurts-fanille.
White Lies on osaltaan myös The Killersin kevyempi ja romanttisempi vastine. White Lies onnistuu tavoittamaan 80-luvun alun romanttisen haihattelun, kuuntele vaikka tunteeseen pakahtuvan pyöreänpunainen täsmäisku First time caller - todellisuuspakoa parhaasta päästä lisättynä tyylikkäillä kasarisoundeilla. Samaa voi sanoa Human League -lainapalalta kuulostavasta There goes our love again -hekumoinnista.
Tears For Fears -tunnelmia lainaileva Mother tongue onnistuu kertosäkeen kohdalla nostattamaan melkeinpä euforista popin ilosanomaa. Getting even on soundeiltaan ehkäpä kiekon vahvin kasarisyntikan muisteluteos - kertosäkeeseen saadaan vahvasti The Killersin mieleen tuovaa nostatusta.
White Lies - tukevasti kasarilta tuoksuvaa stadionrakkautta. Häpeilemättömän tunteellinen ja suureellinen ulosanti ei tunnista tummia pilviä. Paikoin bändi luisuu jo turhankin lähelle Hurts-kaksikkoa mutta kokonaisuus hengittää vahvojen kertosäkeiden luoman euforiapilven ansiosta. Levy on myös mainio nostalgiatrippi hieman varttuneemmille musadiggareille, joille 80-luvun syntikkasoundista irtoaa (positiivisia) kylmiä väreitä.
White Lies on osaltaan myös The Killersin kevyempi ja romanttisempi vastine. White Lies onnistuu tavoittamaan 80-luvun alun romanttisen haihattelun, kuuntele vaikka tunteeseen pakahtuvan pyöreänpunainen täsmäisku First time caller - todellisuuspakoa parhaasta päästä lisättynä tyylikkäillä kasarisoundeilla. Samaa voi sanoa Human League -lainapalalta kuulostavasta There goes our love again -hekumoinnista.
Tears For Fears -tunnelmia lainaileva Mother tongue onnistuu kertosäkeen kohdalla nostattamaan melkeinpä euforista popin ilosanomaa. Getting even on soundeiltaan ehkäpä kiekon vahvin kasarisyntikan muisteluteos - kertosäkeeseen saadaan vahvasti The Killersin mieleen tuovaa nostatusta.
White Lies - tukevasti kasarilta tuoksuvaa stadionrakkautta. Häpeilemättömän tunteellinen ja suureellinen ulosanti ei tunnista tummia pilviä. Paikoin bändi luisuu jo turhankin lähelle Hurts-kaksikkoa mutta kokonaisuus hengittää vahvojen kertosäkeiden luoman euforiapilven ansiosta. Levy on myös mainio nostalgiatrippi hieman varttuneemmille musadiggareille, joille 80-luvun syntikkasoundista irtoaa (positiivisia) kylmiä väreitä.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti