Dave Grohlin Foo Fighters on hankala pala. Nirvana-miehen kokoonpano on viljellyt toimivaa power-rokkia albumilta toiselle, varjopuolena on täytemateriaalin paisuminen kerta toisensa jälkeen. Foo Fightersin edellinen yritys sisälsi tuplasti märehdittävää. Rockin ja fiilistelyn erotellut kokonaisuus kaatui omaan mammuttitautiinsa. Tuore rieska onnistuu paremmin ja aiheuttaa riemunkiljahduksia rennolla ja vapautuneella ulosannillaan. Kiekon avaava The Pretender on siisti mutta rähisevä ja rokittava merkkiteos.

Let It Die heittäytyy puoliakustisesta näppäilystä tiukkaan ja yksinkertaiseen rokkiputkeen. Erase/Replace iskee tyrmäävän tehokkaalla kertsillä. Long Road To Ruin ottaa jo mukaan Bon Jovin ja kevyen countryvaihteen. Summer's End ottaa askeleita countryrockin tontille. Statues tekee kunniaa Lennonille ja kumppaneille, The Beatles soi Nirvana-miehen sydämessä.

Foo Fightersin työn jälki on kovin siistiksi opetettua. Puhtaaksi kiillotettu soundi kelpaa massoille eikä ärsytä. Paikoin voisi puhua jopa munattomasta menosta, jos biisit olisivat yhtään heikompia. Levyllä on reilu nippu rähisevää rokkia, aikuista fiilistelyä ja jopa pianoballadia. Dave Grohlin sävelkynä on vireessä mutta rohkeutta olisi voinut kantaa lisää projektiin. Levyn loppua kohden kovin popiksi valuva ulosanti kaipaisi rajumpaa tuuletusta. Kiekon alun elinvoimaiset ja turpaan nokittavat voimarockit huutavat lisää kaveriseuraa. Kun tarpeeksi kiillottaa ja säätää, hyväkin rokkiviisu laimenee hengettömäksi varjonyrkkeilyksi. Viisujen kulutuskestävyydestä ei voi antaa suuria takuita. Tosin Foo Fightersilla on hittikertoimet kohdallaan ja kiekolle on osunut muutamia superliimalla voideltuja kertosäkeitä.