Lovex : State Of Mind
Lovex on uudistunut. Bändi on katsonut hyväksi ideaksi sotkea tunteikkaan rockin sekaan dancebiittiä ja Linkin Parkia. Syntikalle on annettu enemmän tilaa ja ysäribiitti jyskyttää. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen uutuuslevystä jää hämmentynyt, sekava olo. Lovex yrittää osua niin moneen genrelokeroon että "kokonaisuudesta" on vaikea puhua. Välillä bändi on kuin köyhän miehen 30 Seconds To Mars, paikoin musa kuulostaa Isac Elliotilta ja kolmannessa käänteessä jyrää ysäribiitti sekä Linkin Park. Hämmentävää. Toisaalta bändi onnistuu muotoilemaan myös kourallisen osuvia korvatäkyjä.
Bad on suorastaan ärsyttävän tehokas tunnelmarockin edustaja, kertsissä on tutunoloista tarttumapintaa ja selkeää jenkkihuminaa. Myös ysärijyskeellä etenevä Fighter luottaa kyykyttävään kertosäkeeseen - kuin Bogart Co. ja Reckless Love samassa paketissa. Action on albumin virallinen Linkin Park -hehkutus, ja vieläpä mainio yksilö.
Don Juan on jo sitten niin syvällä dancejyskeen maailmassa että kyseessä voisi olla Isac Elliotin Bogart Co -coveri. Kiekon nimibiisi on kuin Sunrise Avenue 30 Seconds To Mars -lainapalan kimpussa - pisteet kuitenkin maukkaasta Journey-välipalasta (?). Walking away on silkkaa euroviisuhuttua...Jared Leton bändiä mukaillen. When the lights go down kuulostaa jo niin ruotsalaiselta rokkipitoiselta tanssihumpalta että huh - Miracle upottaa Lovexin One Directionin harrastaman poikabändisöpöilyyn lokeroon.
Pakko myöntää että Lovexilla on yritystä. Ongelmaksi muodostuu kohderyhmä - rokkifanille nyky-Lovex haiskahtaa turhan sokeriselta 30 Seconds To Mars -kloonilta. Entä sitten Jared Leton bändin ystävät - Lovexilla ei kuitenkaan ole heittää tiskiin vastaavaa tunteenpurkausta. Levystä syntyy fiilis että Lovex haluaa istua monella oksalla, sekä säästää kakkua että syödä sitä. Linjaa selkiyttämällä Lovex saattaa osua kultamunia pyöräyttävän hanhen persuksille...käsiin saattaa tosin jäädä myös pelkkää paskaa. Meinaan bändi lienee tuomittu loppuelämäkseen kevyemmän linjan kulkijaksi = todellinen rock-uskottavuus häilyy vain kaukaisena kangastuksena.
Bad on suorastaan ärsyttävän tehokas tunnelmarockin edustaja, kertsissä on tutunoloista tarttumapintaa ja selkeää jenkkihuminaa. Myös ysärijyskeellä etenevä Fighter luottaa kyykyttävään kertosäkeeseen - kuin Bogart Co. ja Reckless Love samassa paketissa. Action on albumin virallinen Linkin Park -hehkutus, ja vieläpä mainio yksilö.
Don Juan on jo sitten niin syvällä dancejyskeen maailmassa että kyseessä voisi olla Isac Elliotin Bogart Co -coveri. Kiekon nimibiisi on kuin Sunrise Avenue 30 Seconds To Mars -lainapalan kimpussa - pisteet kuitenkin maukkaasta Journey-välipalasta (?). Walking away on silkkaa euroviisuhuttua...Jared Leton bändiä mukaillen. When the lights go down kuulostaa jo niin ruotsalaiselta rokkipitoiselta tanssihumpalta että huh - Miracle upottaa Lovexin One Directionin harrastaman poikabändisöpöilyyn lokeroon.
Pakko myöntää että Lovexilla on yritystä. Ongelmaksi muodostuu kohderyhmä - rokkifanille nyky-Lovex haiskahtaa turhan sokeriselta 30 Seconds To Mars -kloonilta. Entä sitten Jared Leton bändin ystävät - Lovexilla ei kuitenkaan ole heittää tiskiin vastaavaa tunteenpurkausta. Levystä syntyy fiilis että Lovex haluaa istua monella oksalla, sekä säästää kakkua että syödä sitä. Linjaa selkiyttämällä Lovex saattaa osua kultamunia pyöräyttävän hanhen persuksille...käsiin saattaa tosin jäädä myös pelkkää paskaa. Meinaan bändi lienee tuomittu loppuelämäkseen kevyemmän linjan kulkijaksi = todellinen rock-uskottavuus häilyy vain kaukaisena kangastuksena.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti