Resident Evil: Tuho käy hyvästä esimerkistä, kuinka aikansa elänyt, jännitteensä menettänyt konsepti zombileffa on. Tekijät eivät ole lähteneet lajityyppiä uudistamaan, mutta eivät myöskään muistelemaan, mistä genressä on joskus ollut kyse. Lähtökohta: t-virus on tuhonnut koko maailman, jäljellä on enää hiekkaa, raunioita ja eläviä kuolleita. Onko tämä t-virus se perinteinen juttu, joka saa kuolleet nousemaan haudoistaan ja himoitsemaan elävien lihaa oman mädäntyneensä tilalle? Ei, kun kyseessä on keijukaispölyä, joka paitsi loitsi maailmasta Mad Max –tyyppisen, myös tekee elävistä olennoista muovisia, virnuilevia elokuvahirviöitä, jotka tahtovat repiä päähenkilöt palasiksi. Tarkemmin sanoen:

Resident Evil: Tuhon ainoa visuaalisesti kekseliäs kohtaus esittelee meille zombilihaa syöneet elävät, kuolleet varikset. Sen sijaan, että varikset löntystäisivät hiljaa eteenpäin raakkuen "aivoja, kraak, aivoja!", ne lyöttäytyvät yhteen yhdeksi älykkääksi ja organisoidusti toimivaksi paholaislintuparveksi. Tarvittaessa t-virus myös tekee yhdestä hahmosta lonkerohirviön leffan loppuhuipennukseen – se siis vetää hihastaan ihan mitä tahansa, mitä uransa huipulla 20 vuotta sitten ollut Highlander-ohjaaja Russel Mulcahy ja käsikirjoittajaksi alennettu, ensimmäisen Resident Evilin tyrinyt Paul W.S. Anderson milloinkin sattuvat tarvitsemaan.

Tarina menee tarkalleen ottaen niin, että ystävämme Alice (Milla Jovovich) on nykyään telekineettisillä voimilla varustettu supersankarirobotti, joka välttelee pahan Sontikka-firman satelliitteja moottoripyöräillessään erämaassa. Hän tapaa Resident Evil: Apocalypsestä tutut ystävänsä ja päättää auttaa heitä. Samaan aikaan hän saa Sontikan pahimman (kulmakarvojen asennosta päätellen) psykopaattitiedemiehen peräänsä, koska Sontikka tahtoo näytteen hänen verestään, koska maagisissa taikakuplissa kasvatettavien kloonien veri ei kelpaa. Veri saattaisi tuhota kaikki zombit. Kloonien verestä on vain se hyöty, että sillä voi tuottaa identtisiä skinhead-zombeja, jotka osaavat käyttää kännykkää. Videopelien juonia useamman vuoden kritisoituani on virkistävää kirjoittaa tällainen lause: Resident Evil –pelejä tehtaileva Capcom ei ole koskaan tällaiseen roskaan alentunut.

Uskoisin, että tässä vaiheessa arvostelua leffa on itse asiassa alkanut kiinnostaa joitakuita. Valitettavasti Resident Evil: Tuho ei ole niin täynnä tahatonta huumoria, että huonoudesta tulisi taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tarina on painettu taustalle ja suurin osa elokuvaa on yhtä keskinkertaisesti maskeerattujen örkkien mätkimistä ja ampumista. Myös kliseisiä, koviin ääniin ja äkkinäisiin liikkeisiin perustuvia säikyttelykohtauksia nähdään parisen kymmentä. Puolitoista tuntia matelee eteenpäin tuskallisen hitaasti jopa armottomassa sokerihumalassa.

Elokuvan ainoa hyvä puoli on Milla Jovovich. Jos oli 15-kesäinen silloin, kun elokuvateattereihin saapui The Fifth Element, on täysi oikeus sanoa näin. Ei Jovovich näytellä osaa, mutta kyllä hänen uhoavia ilmeitään ilokseen katsoo varsinkin ylikäytetyissä hidastuksissa. Jos ei ollut 15 vuonna -97 eikä ole "kaikki leffat on siistei!" –tyyppinen teini nytkään, Resident Evil: Tuhon voi unohtaa, hakipa siltä mitä tahansa. Maailmanlopun tunnelmien sijaan leffa tuo mieleen Spede Pasasen hiekkamonttukokeilut. Väkivalta on raakaa kukkahattutädin, vaan ei kauhufriikin näkökulmasta. Mikä pahinta, Jovovich ei ole kovinkaan usein alasti ja elokuva keskittyy muihinkin sankareihin. Jos jotain on pakko kehua, niin loppuratkaisua: vasta viimeisten minuuttien aikana tuli sellainen tunne, että tekijät ovat tajunneet minkälaista roskaa he ovat suoltamassa ja että nyt he ottavat siitä kaiken irti – tai no eivät tietenkään nyt, vaan sitten Resident Evil nelosessa...