Musta komedia Kekkonen tulee! on sen verran taide-elokuvien suuntaan kallellaan, etten menisi kutsumaan sitä puskafarssiksi, vaikka moni vitsi edustaa klassista kotimaista laatua. 70-luvulle sijoittuva teos kertoo syrjäkylän kotoisan tyhmistä ja rumista junteista, joista parikin vaikuttaa valmiilta itsemurhaan. Kivasti kuvattujen kylmien ja sumuisten maisemien on luonnollisesti tarkoitus korostaa melankoliaa (vaikka joillakin meistä on kyky nähdä kylmä sumu positiivisena ja piristävänä asiana) ja sitä ne tekevät, kun piruparat siellä käyskentelevät. Juorun mukaan presidentti Urho Kaleva Kekkonen aikoo poiketa pitäjässä. Äkäinen kapakan akka ja sekavan runollinen muija koettavat kilpaa järjestää Urkille kestit. Useimpien muidenkin elämä pyörii jatkossa tämän valtiovierailuksi kutsutun tapahtuman ympärillä.

Kekkonen oli suuri valtionmies ja julma diktaattori, joka tappoi ja/tai rakasteli sellaisia asioita kuin siperiantiikeri, Marilyn Monroe, kommunistit ja krokotiili. Vitsi ei muutu nerokkaaksi, vaikka sitä kuinka toisteltaisiin, joko listoja väsäävän mummon suulla tai muuten. En voi puhua vanhojen ihmisten puolesta, mutta tuumin että Kekkosen legendan parodiointi olisi ollut iskevämpää sanotaanko nyt parikymmentä vuotta lähempänä vuosia, joina Kekkosta käsiteltiin silkkihansikkain. Pääasia on toki luolamiesten läheisten sukulaisten ahtaan todellisuudentajun korostaminen. He toimivat kärjistyksinä (tai ihan vain kuvauksina) tavallisista onnettomista ihmisistä, joilla ei ole mitään merkitystä edes itselleen kylmän objektiivisesti ajateltuna. Heidän itsekkyytensä kasvu Kekkosen lähestyessä on lähes positiivinen asia. Heillä on itsekunnioitusta, tai sen pettuversiota. Nyt alkoi masentaa.

Mukana on pari rajua hetkeä, mikä on kivaa, sillä en oikeastaan edes vaatinut mitään, vaan selkeässä valveillaolotilassa seurasin hahmoja olipa millään mitään merkitystä tai ei. Kaikki ovat kamalia, sanoo kertojana toimiva sarkasmilla suojautunut tytönhupakko heti aluksi, eikä hahmonkehitys yllätä. Kylmäkiskoinen sairaanhoitaja vaikuttaa vihaavan potilastaan ja se on totta. Iäkkäät homomiehet sanovat rakastavansa toisiaan ja se on totta. Jos leffa olisi vähemmän hienovarainen, se toteaisi että me olemme sitten niitä homoja ja semmoinen elokuva tämä on, vaikka moni Kekkosen ajoilta nykyisyyteen aikamatkustanut - heitä elää kuulemma Pohjanmaalla - saattaapi häkeltyä. Leffa on hieman epätasa-arvoinen. Homot ovat harmittomia muiden hyvinvointia ajatellen ja ainoastaan hieman tyhmiä, kun heterot taas ovat vähintäänkin tyhmiä ynnä töykeitä. Soitan suuta lämpimikseni.

Tyhmyys voi olla huvittavaa ja hellyyttävää, hoksasi joka toinen kotimainen elokuva-ammattilainen kautta historian. Kekkonen tulee! rikastuttaa tunnelmia hahmojen uhkaavilla synkillä puolilla. Sairaanhoitajan kylmyys on ikiroutaa. Paikallispoliitikon ylidramaattinen pikkuvaimo vääntää kirjakieltä monien kammoksumalla teatterimaisella tavalla, mikä toimii kokonaisuudessa, koska leffalla on tyylitajua: hahmo on irtaantunut todellisuudesta, näyttelijä ei välttämättä ole. Muussa porukassa on halvan kapakan alakuloa ja rempseyttä. Ehkä heidän nahkansa on riittävän paksu, jotta he jaksavat itseään. En mielelläni luettele nimiä luettelun ilosta, mutta Aake Kallialan mainitsen, sillä hän oli sympaattinen Kaapparin lentokapteenina ja saman tempun hän tekee tämän törttöilyn toisena homona. Siitä ei kauaa ole, kun tahdoin haudata naaman hiekkaesteeseen jo kuullessani Kallialan (tai Pirkka-Pekka Peteliuksen) nimen.

Annan luvan katsoa tämän, jos tämä kiinnostaa. Ei tarvitse salaa mennä. Leffa on ammattimaisesti toteutettu ja se onnistuu vaatimattomissa tavoitteissaan hyvin, palvellen vaihteluna, amerikkalaisen meuhkan hallitessa ohjelmistoa. Kansan syviin riveihin iskevä irroittelu tämä ei mielestäni ole.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa