Mark Wahlberg on kunnianhimoinen kunto-ohjaaja, Dwayne Johnson on Jeesuksen löytänyt narkomaani ja Anthony Mackie on tuhdeista typyköistä tykkäävä impotentti. He pumppaavat salilla koska se on miehen työtä, ja kuten Schwarzenegger on opettanut, pumppauksesta irtoava tunne vastaa orgasmia. Jos he vielä rikastuisivat, amerikkalainen unelma olisi totta. Wahlbergin hahmo on tekijämies, joten tuumasta toimeen: bodaajat päättävät pakottaa rikkaan miehen luovuttamaan heille koko omaisuutensa. Mikseivät kaikki roistot toimi näin yksinkertaisesti? Kenties pään on oltava umpiluuta, ennen kuin visio on niin idioottimainen, että vahingossa se saattaa toimiakin. Musta komedia Pain & Gain perustuu tositapahtumiin. Leffa on täynnä selkeästi fiktiivisiä vitsejä, mutta valitettavasti reilu siivu hulluudesta on totta.

Onko se hauskaa, kun kehonrakentajat kiduttavat keski-ikäistä miestä? Ohjaaja Michael Bay asettaa lahopäiset bodaajat usein herttaiseen valoon, kun uhri taas on limainen näätä, joka leveilee suorastaan kerjäten vaikeuksia. Baylla on sosiopaatin huumorintaju. Paheksun moraalittomuutta, mikäli sanoma on mahdollista ottaa vakavasti. Bay ampuu niin komeasti yli nauraessaan tasa-arvoisesti kaikille ja kaikelle, että leffaa on kutsuttava "yhteiskuntakriittiseksi satiiriksi", joka jättää vain hieman likaisen olon. Bad Boys II oli ensimmäinen elokuva jossa Bay pääsi irti ja Pain & Gain on toinen. Toki muistakin hänen töistään löytyy vihjeitä siitä mitä hän oikeasti tahtoisi tehdä.

Bay zoomailee harkitusti ja visionäärisesti silikonia enemmän kuin vaatteita kantavien strippareiden perseisiin, ynnä kiiltäviin autoihin. Vastaavilla visuaalisilla silmäniskuilla ja suoraviivaisemminkin hän nälvii paksukaisia ja rumiluksia. Muutamia kertoja hän intoutuu rakentamaan komean hidastetun otoksen, jos kohtaus on niinkin hauska, kuin että uhria lyödään naamaan sähkölamauttimella. Homofobiaa hän harrastaa lähinnä kai siksi, että se on yksi tapa saada kristityt näyttämään tekopyhiltä. Vaikka miehet ovat uskomattoman tyhmiä, ne ovat persoonallisuuksia verrattuna naisiin, jotka ovat tuhtia sairaanhoitajaa myöten bimbomaisia seksiobjekteja. Pain & Gain on Bayn pitkään suunnittelema unelmaprojekti, jonka ohjaamisesta hän ei saa palkkaa, ellei elokuva tuota voittoa. Tätä on Bay.

Näyttelijät ovat elementissään. Wahlbergin moinen on jää. Eräs Marky Markin viihdyttävimmistä elokuvista on tahattoman koominen kauhuleffa The Happening, jossa Wahlberg jäykistelee tyhmän näköisenä vailla itseironiaa. Pain & Gain hyödyntää tätä. Wahlbergin hahmo jahtaa unelmaa energiatasot huipussa, mutta kylmähermoisesti, ilman leikkisyyttä. Konemaiseksi en häntä kutsu, sillä kone ei osaisi mokailla näin komeasti. Johnson on tulta. Jeesus on kuin polttava tuli hänen hahmonsa rinnassa, jos heppu saa pidettyä ajatuksensa koossa. Hitaina hetkinä hän tekee parhaansa antaakseen pahat tekonsa anteeksi itselleen. Hänessä on pelottavaa hullun koiran viattomuutta. Hän yrittää käyttäytyä paremmin kuin toverinsa, mutta hän on vain vaivoin aisoissa pysyvä mielipuoli, jolle kokaiini ja nopeita päätöksiä vaativat tilanteet eivät ole hyvästä.

Komeaa on myös se, miten uhria näyttelevä Tony Shalhoub onnistuu sitomaan kengänpohjamaisen sitkeyden, lähes ilkikurisen kihtisyyden ja kasvavan epätoivon yhdeksi uskottavaksi tunnetilaksi. Hänen, Wahlbergin ja Johnsonin vuorovaikutus on elokuvan parasta antia. Ed Harris saa kunnian näytellä tarinan ainoaa positiivista hahmoa. Poliisit ja siviilit ovat liian tyhmiä ymmärtääkseen mistään mitään, mutta Harrisin näyttelemä yksityisetsivä on fiksu mies, jonka vaimokin vaikuttaa normaalilta poikkeuksena sääntöön. Se ei unohdu, mikä on hyvää ja tervettä, vaikkei elokuva semmoisista jutuista kerro. Kusipäisyyttä juhlivat tai oikeita ihmisryhmiä rajoitetusta näkökulmasta demonisoivat tekeleet kuten Kauhea kankkunen 3, Le Havre ja Puhdistus ovat ihmiskuntaa vain vaivoin pystyssä pitävän moraalin vastaisia. Psyko-ohjaajan fantasiassa Pain & Gain on amoraalista viehätystä: olennainen tulee sanotuksi ilman saarnaa. Homovitsi naurattaa Bayta ja hän nauttii veistoksellisesta pyllystä joka hyllyy pikkuisen - ei hänellä agendaa ole. Käsikirjoittajapari on aiemmin naputellut kristillistä agendaa somasti levittävät Narnia-elokuvat. Tällä kertaa he vain pitävät hauskaa.

Bayn innostus näkyy levottomuutena. Ensimmäistä kertaa hän haluaa kertoa tarinan. Alkupuolella hahmot höpöttävät kertojina koko ajan. Koin tämän tarinan alustamisena, koska sitä se on, ja odotin milloin elokuva oikeasti alkaa. Kunhan se alkoi, tuijotin tapahtumia hämmentyneen lumon vallassa loppuun saakka. Kerronnassa on hysteerisyyttä ja rosoisuutta, mutta jos leffasta pidät, kenties toteat tunnelman olevan osittain rönsyilyn ansiota. Baylla on oma tyylinsä, vihaa tai rakasta. Hullujen rikoselokuvien ystäviltä Pain & Gain ansaitsee tilaisuuden ehdottomasti.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa