Leffat kertovat kauniita satuja silloin tällöin, mutta harvemmin ne muistuttavat, etteivät sadut ole harhaista humpuukia. Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995) on yksinkertainen tarina rakastumisen huumasta. Celine ja Jesse ovat fiksuja ja tunteellisia nuorukaisia, jotka osaavat ilmaista ihastuneensa ensi silmäyksellä ja sivistyneesti laimentaa tunnelmaa sarkasmilla. Yhteinen yökävely on vitsi; sellaisena poika sitä markkinoi. Kun he asiaa ja potaskaa puhumalla ja pikku piikeillä ovat toisiaan luodanneet, he haluaisivat - molempien itsesuojeluvaistoa tyydyttävällä tavalla ilmaistuna - tavata toistekin. Vasta yhdeksän vuotta myöhemmin he tapasivat. Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004) on täydellinen, puhdas elokuva. Vain elokuvasarjassa päähenkilöiden naamaan ilmestyvät uurteet voivat olla arkisia mutta puhuttelevia. Reaaliaikaisessa elokuvassa ajan piinallisen nopea laukka on totta. Pillitin itseni hengiltä, kun alkoi vahvistua, että aiemmat tapahtumat todella merkitsivät jotakin. Ensimmäisen osan avoin loppuratkaisu oli asiallinen, mutta toisen osan avoin loppuratkaisu oli eeppinen. En tiennyt etukäteen mitään elokuvasta Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 2013). Osittain tästä johtuen tiivisteeni lensivät seinään jo ensimmäisten minuuttien aikana, joten en suosittele arvostelujen lukemista tai trailereita muillekaan.

Pelkäsin ja teoriassa toivoin, että Celine ja Jesse jäävät erilleen, sillä tällöin kolmas elokuva saattaisi olla murhaavan surullinen kärjistys täyttymättömän rakkauden tuskasta, ja rakastan melodraamoja. Toisaalta sellainen elokuva saattaisi venyttää vitsiä epäuskottavasti, joten olen tyytyväinen uuteen suuntaan. He saivat toisensa. Jo ennen kuin fani päästetään vuotamaan tälle asialle, elokuva muistuttaa mikä tragedia asiaan kytkeytyy. Jesse kertoi viimeksi olevansa perheenisä, joka ei tahtoisi hylätä poikaansa. Tehty uhraus vainoaa häntä jälleen nyt, kun hän saattaa pojan lentokoneeseen yhdessä vietetyn kesän jälkeen. Ennen keskiyötä Jesse ja Celine keskustelevat elämäntilanteestaan vaihtelevalla menestyksellä.

Uljaaksi kutsun sitä, miten rikkaasti sarja kuvaa ihmisten vuorovaikutusta. Oikeat ihmiset voivat olla hauskoja ja vilpittömiä pääasiassa, ja nauttia toistensa seurasta, vaikka he olisivat samaan aikaan varautuneita ja epävarmoja. Kolmas elokuva esittää, että ystävistämme on tullut tyypillinen pariskunta, joka ei koskaan kyennyt pudottamaan kaikkia suojia. Miten ihmiset voivat elää yhdessä puolituttuina, sitä en tiedä, mutta suosittua se on. Jesse pohtii, olisiko fiksua muuttaa asumaan lähemmäs poikaa. Pohtii?! Jos olettama on se, että keskustelukumppani yrittää manipuloiden saada tahtonsa läpi säilyttääkseen asemansa ja kasvonsa, "pohdin" tarkoittaa "päätin". Jos kunnioitus toista kohtaan on tätä tasoa, ihmiset eivät voi keskustella asioita selviksi, vaan niellä mätää tai raivota. Toisten ajatusmaailmaa kiukkuilu puhdistaa, se on nähty. Sivullisia älyvapaa riitely lähes poikkeuksetta turhauttaa, mutta tässä tapauksessa on muistettava, että sarja on aiemminkin vaikuttanut improvisoidulta, vaikka dialogi on hyvinkin harkittua. Ei ole sallittua ryhtyä puolueelliseksi. Kuvittele itsesi parisuhdeneuvojaksi, kuuntele tarkkaan osapuolia ja mieti mitä tunnetilat sanovat sanotusta.

Tarina on edellisiä osia kunnianhimoisempi, vitsailee leffa dialogissa ohimennen. Päähenkilöt keskustelevat parisuhteista ystäviensäkin kanssa. Kunnianhimo on jees. Kunnianhimosta johtuen leffa on sarjan heikoin - mutta ilman sitä sarja olisi jo päättynyt. Jokainen osa naulitsee mielenkiinnon samoilla ansioilla: kiitettävän luontevat näyttelijät keskustelevat keskeytyksettä postikorttimaisemissa. Ihastuminen, katkeransuloinen jälleennäkeminen ja parisuhdekriisi ovat eri aiheita. Kun yksinkertainen aihe jätettiin lypsykoneeseen koko leffan ajaksi, siitä saatiin kaikki irti. Parisuhdekriisistä syntyisi vaikka tv-sarja. Kunnioitettavasti - ja onnistuneesti - leffa luottaa katsojan ymmärrykseen ja aiheidensa universaaliuteen ja kurkistaa kriisiin, vaikkei katsoja tiedä suhteen arjesta mitään konkreettista. Aiemmin katsoja tiesi hahmoista tarkalleen sen, minkä he tiesivät toisistaan. Se oli intiimiä. Onko katsojan tällä kertaa tarkoituskin tuntea itsensä ulkopuoliseksi, koska hahmotkin tuntevat jotakin sen suuntaista oman elämänsä aikana? Niin saa sanoa, mutta se on älyllisesti epärehellistä höpönlöpöä. Nämä ovat tunne-elokuvia ja olisin tahtonut ymmärtää ja tuntea vielä enemmän kuin ymmärsin ja tunsin ja sillä sipuli. Jälkimaku suussani oli tämä: tahdon nähdä seuraavan osan, koska sekin on varmasti tosi kiinnostava, koska sitten juuri oppimani asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Sarja saippuaoopperaistui mielessäni. Edellisen osan jälkeen nyyhkin vain että se oli siinä, se oli taidetta.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa