Sadasta uusimmasta näkemästäni elokuvasta puuttuu noin 100-200 naispuolista hahmoa ja sivuhahmoa. Joku piilotti jonnekin kasan emäntiä, jotka ovat kiinnostavia riippumatta heidän suhteistaan mieshahmoihin. Noin 10 heistä löysin sarjasta Game of Thrones ja noin 30 Netflixin uusimmasta yksinoikeussarjasta Orange Is the New Black. Eläköön TV.

Naisten vankilassa mummo saatanalla voi olla valtaa. Siellä persoonallisen näköiset menninkäisetkin kehtaavat kurkistaa koloistaan. Huikeaa, eksoottista. Näyttelijät ovat mainioita ja naiset vaihtelun vuoksi aika ihmeellinen aihe, joten pidin koko 13 jakson putkea positiivisena elämyksenä huolimatta keskinkertaisesta tarinankerronnasta.

Katsojan avatar on (ainakin aluksi) kolmekymppinen Piper Chapman, joka saa 15 kuukauden tuomion nuoruuden seikkailujen johdosta. Hän on kiltistä miehestään tykkäävä tavallinen nainen - mutta hupsista vaan, hän paljastuukin huumerikolliseksi, joka on teljettävä häkkiin entisen lesborakastajansa kanssa. Pidin aloitusta erittäin vahvana. Myötäelin Piperin kokemuksessa, näin potentiaalisia ystäviä ja mörköjä kaikkialla. Alkajaisiksi kenkkuilevat tiukka venäläinen mamma ja Whoopi Goldbergin liimaa haistellut serkku. Kukaan ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, ei edes Piper. Mielipiteeni hahmoista elivät alusta loppuun, mutta tyydyttävimmät ahaa-elämykset koin ensimmäisten jaksojen aikana.

Jatkuvuus ei varsinaisesti ole ongelma. Aksentti-Lumikki, leijonalta harjansa puhaltanut rento narkkari, rekkalesboköntti, entinen mies, hento ja lähes viaton joogamummo, huumeilla hampaansa ja aivonsa polttanut kristitty juntti ja lukuisat pirteät älykääpiöt ovat mielenkiintoista seuraa. Ajattelin asiaankuulumattomia epäpuhtauksia vain äkäisestä tummasta kaunottaresta - naisilla on muutakin arvoa, kuka olisi arvannut. Jatkuvuus on siinä mielessä ongelma, että kriisit tapaavat ratketa nopeasti. Toki ne joskus samalla alustavat jotakin, mutta muutamat sivujuonet joilta odotin paljon päättyivät ennen aikojaan.

Jokainen jakso voisi olla oma tarinansa. Miten olisi tarina pippurisesta fantasiastani? Ehkä hän on väärinymmärretty kuten ne tuomitut murhamiehet, joihin tyhmät kanat rakastuvat? 30-50% jaksosta voisi koostua yhtä hahmoa käsittelevistä takaumista, jotka valaisevat uudella tavalla nykyisyyden. Orange Is the New Black on kuullut tästä tyylistä, mutta se ei hallitse sitä. Pippurin "omassa jaksossa" hätiköidyt takaumat eivät varsinaisesti selitä hänen motiivejaan, eikä hän tee nykyisyydessä mitään, minkä vuoksi hän takaumia edes tarvitsee. Kerronta on toisinaan mainiota, mutta toisinaan käänne perustellaan heikosti tai käänne itsessään ei iske. Montako minuuttia saa sivujuoni, jossa hahmo ei osaa elää vankilan ulkopuolella? Kaksi? Kokonaisuus kehittyy, mutta se kehittyy koomiseksi saippuaoopperaksi. Monet hahmot, muun muassa sankarit joiden sivujuoni on ohi käyttäytyvät kuin yläasteikäiset kakarat. Usein sarja vertautui mielessäni kertomuksiin sisäoppilaitoksista ja mielisairaaloista.

Ensimmäisen minuutin aikana nähdään lesboilua, heterohubaa, päähenkilön vartalo paristakin kulmasta ja bonuksena isoimmat hinkit, jotka kameran eteen jaksettiin raahata. Sarjaa ei tule tuomita mauttomaksi tämän perusteella, oivalsin pian, kun koin seuraavani tunteellista, jännittävää ja nokkelan humoristista draamasarjaa. Juu, ei kannattanut, tuumin myöhemmin, kun koin seuraavani outoa komediaa... Mutta eivätkös törkeät tissikohtaukset periaatteessa sopisi komediaan, jossa hessuhopomainen mutta sadistinen ja himokas vartija ja hassut lyylit törttöilevät kilpaa? Kun pilvet jälleen synkkenivät, en enää tiennyt mitä katson. Sen tiedän, etten jaksanut sen pahemmin ilahtua kuin pahastuakaan loppuvaiheen luonnostelluista käänteistä, jotka potkivat todellisia ihmisryhmiä päähän reippahasti kuin South Park. Sarja hyppää hain yli ja ampuu jääkaappia ydinpommilla jo nyt.

Heitetään kaikki seinään ja katsotaan mikä tarttuu -tyyli puki paremmin Netflixin hilpeää roskakauhusarjaa Hemlock Grove. Orange Is the New Black voisi olla uusi Breaking Bad, mustaa huumoria tihkuva ja jännittävä syntiinlankeamusdraama, jos se osaisi vastaavalla tavalla rajata näkökulman ja ottaa kaiken irti omintakeisista piirteistään.