Alaikäinen prostituoitu kuolee synnytyksessä lontoolaisessa sairaalassa. Aiemmin oman lapsensa menettänyt kätilö (Naomi Watts) ottaa sydämen asiaksi saattaa vauva oikeaan sukuun. Apunaan hänellä on tytön päiväkirja, joka on kirjoitettu venäjäksi, jota hänen setänsä osaa lukea. Johtolangat vievät hänet iäkkään ravintoloitsijan (Armin Mueller-Stahl) luo, joka on kohtelias ja tarjoaa apuaan mielihyvin. Kuten katsojalle on jo tässä vaiheessa selvää, ravintoloitsija on venäläisen mafiaperheen pää, joka ei suinkaan ole harmaantunut herrasmies ympäri vuorokauden. Saadakseen päiväkirjan, mafioso värvää asialle ruumiiden hävittämiseen erikoistuneen tatuoidun autonkuljettajan (Viggo Mortensen), joka toimii hänen henkisesti epävakaan hulttiopoikansa (Vincent Cassell) oikeana kätenä.

Mestari David Cronenbergin uusin ohjaustyö iskosti sanan täyteläinen mieleen ensimmäisen vartin sisään. Kyseessä on jännittävä, tiivistunnelmainen elokuva, joskaan ei jännäri sanan perinteisimmässä merkityksessä, vaan ennemminkin draama pelottavilla ihmisenraakileilla. Ydinryhmällä päähenkilöitä on erinäisiä ongelmia, mutta pääasiana pysyvät heidän suhteensa toisiinsa. Kestää verrattain pitkään, ennen kuin katsoja ymmärtää mistä elokuva tarkalleen ottaen kertoo, millä en tarkoita, että käsikirjoitus olisi erityisen kuje. Cronenberg on luonut rikkaan, uskottavan maailman ja painostavan ilmapiirin, jossa kaikki inhimilliset (sairaalloiset mukaan laskien) mahdollisuudet ovat avoinna.

Eastern Promises on kuitenkin Viggo Mortensenin show. Mortensen katoaa täysin hahmoonsa Nikolaihin, joka on sekä kiehtova ja mystinen, että hyvin, hyvin pelottava. Tätä vain korostaa se, että tällainen mies, jämäkkä kuin kallio, on lähinnä juoksupoika surkuhupaisalle psykopojalle, kun hänet tapaamme. Mortensenin kieroutunut karisma estää tekemästä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä hahmon todellisista tarkoitusperistä, jotka eivät ole aivan yksinkertaisia. Hahmo jää kaiken jälkeenkin etäiseksi, vaan ei suinkaan yhdentekeväksi.

Näyttelijäntyössä ja henkilöhahmoissa elokuva muutoinkin loistaa. Sekä Watts mafiatouhut tuomitsevana pyhimyksenä että Cassell perinteisenä vallasta humaltuneena nilkkinä toimivat hienona kontrastina Mortensenille, mutta eivät suinkaan jää pelkiksi tukijoukoiksi. Mortensenin jälkeen parasta työtä tekee Armin Mueller-Stahl, jonka gangsteripatriarkka on paholaismaisen ylväs, vaan ei epärealistisissa määrin, kuten useimmissa (ylistetyissäkin) mafiaelokuvissa. Mortensenin täydellinen gangsteri on vanhalle roistolle paitsi voimavara, myös mahdollinen uhka, minkä tämä tuntuu tiedostavan kukkoillessaankin. Hyvää näyttelijäntyötä nähdään myös pienemmissä, oleellisissa rooleissa.

Eastern Promises käyttää sumeilematta raakaa väkivaltaa tietynlaista lohduttomuutta luodakseen. Elokuvan ainoassa varsinaisessa toimintakohtauksessa on sähköä useammankin elokuvan tarpeisiin. Vaikka Eastern Promises sijoittuu Lontooseen, joskus voisi vannoa, että tapahtumapaikkana on vähemmän muodikas kamala loukko. Toisaalta pahimman pukarin vääryydellä hankituissa saleissa on lämpöä, värejä ja musiikkia – jälleen onnistuneena vastakohtana. Eastern Promises kutkuttaa mieltä. Cronenbergin useita katselukertoja kestävien klassikoiden tasolle ei aivan nousta, mutta kestonsa ajan ja vähän päälle uutukainenkin pitää tappavan tiukasti otteessaan.