Kolmiulotteisuuden korostamat synteettiset linssiheijastukset ja laskuvirheet tarinankerronnan kaavoissa aikaansaavat stressireaktioita, mutta viihdekriitikon on huomioitava myös kehonsa vapauttaman dopamiinin määrä ja hormonaalista tasapainoa analysoituaan loogisesti pääteltävä, että Star Trek Into Darkness on sille asetetut odotukset täyttävä teos.

60-luvun Star Trek -sarjan kuvaama viisivuotinen tutkimusretki ei ole vielä alkanut. Kapteeni James T. Kirk on epäsuosiossa kierrettyään sääntöjä, mutta hänelle löytyy puuhaa, kun Tähtiliiton agentti John Harrison ryhtyy terroristiksi. Harrison iskee kipeästi ja pakenee klingonien avaruuteen. Kirkin käsketään tehdä mitä jenkit tekivät Osamalle. Ivallisesti ajateltuna ja käytännössäkin Kirk on juuri se yksinkertainen, väkivaltainen ja typerä kukkopoikacowboy, jota Tähtiliitto tarvitsee. Se olisi Kirkin sielu, joka matkaisi pimeyteen ("Trek Into Darkness"), ellei hänellä olisi luotettavaa miehistöään. Konemestari Scotty ei hyväksy tappokeikkaa ensinnäkään. Hra Spökö tekee parhaansa kylvääkseen loogisia aspergerismejä Kirkin alitajuntaan. Myös pari muuta jäsentä osoittaa kiinnostusta kehittyä diplomaattiseksi tutkimusryhmäksi.

Harrison ei ole tavallinen mies. Hänellä on ruista ranteissa ja hänen lanttunsa leikkaa kuin timanttipora. Käsikirjoittajia on kolme ja heidän uriltaan löytyy sellaista kamaa kuin Transformers, Prometheus ja Lost, joten ehkä jo arvasitkin: Harrison ei varsinaisesti tee mitään älykästä. Kirjoittajat inttävät hänen olevan fiksu ja tuttuun tyyliinsä mumisevat hieman, jos se vaikka tekisi väitteestä totta. Kaikeksi onneksi Benedict Cumberbatch lainaa hahmolle luontaisen älykkyytensä ja hienostuneisuutensa. Hän tekee harkitulla ja hauskalla tapaa teatraalisen suorituksen, jossa on vimmaa. Useammankin Harrison-kohtauksen irroitettua allekirjoittaneesta kylmät väreet, on selvää, että otin elokuvan vastaan sellaisena kuin se itsensä esitti. Vasta jälkikäteen, kun mietiskelin tarinaa, pärskähdin nauramaan ääneen harvinaista kyllä. Tietyt käänteet ovat kuin Väiski Vemmelsäären seikkailuista. Joudun jättämään tämän ajatuksen ilmaan. Halutessasi voit katsoa arvostelun loppuun pulttaamani piirretyn, mutta varoitan: siinä on yksi "selkeä juonipaljastus" ja en suosittele elokuvan katsomista Väiski valmiiksi mielessä.

Vauhdikkaan ja luontevan rytmin arvoa ei sovi vähätellä. Leffa ei syyllisty noloon täytemateriaaliin, jonka aikana katsotaan kelloa (esim. Fast & Furious 6), eikä se toisaalta ole niin hätäinen, että kiinnostava kohtaus katkeaa puolivälissä (esim. X-Men: First Class). Rytmi on hallittu. Draama voisi olla syvällisempää ja toiminta nautiskelevampaa, mutta tämä on ahne mielipide. Elokuva kestää jo yli kaksi tuntia ja vähintäänkin Kirkin ja Spökön ystävyys ehtii kehittyä liikuttavasti jännäkivan sivussa. Terrorismin vastainen sota on selkeä teema, joka toimii jämäkkänä pohjana, sanoipa leffa siitä mitään omaa tai ei. Daavidia jahtaavan Goljatin moraali kyseenalaistetaan, tarkoitimmepa Goljatilla Tähtiliittoa tai pelkästään Kirkiä, joka ottaa työnsä turhan henkilökohtaisesti. Edellisestä Star Trekistä jäi käteen lähinnä huomio, että se plagioi tökerösti ensimmäistä Star Warsia yrittäen tehdä vanhasta tieteissarjasta "yhtä mageen". Into Darkness kopioi sisältöä vähemmän kiusallisesti sieltä täältä (myös aiemmista Star Trekeistä) kuten useimmat elokuvat tekevät.

Ohjaaja J.J. Abramsin rakastamista linssiheijastuksista on puhuttu paljon. En muista niitä kritisoineeni, mutta nyt kun kiinnostavat näyttelijät yrittävät käyttää naamojaan, on rasittavaa nähdä nassun edessä luonnoton värikäs discovalo, joka lilluu kolmiulotteisesti omalla tasollaan. Linssiheijastukset teoriassa auttavat jälkikäteen askarreltua 3D-efektiä tuntumaan merkittävältä, ja syvyysvaikutelma ehdottomasti on osa elokuvan tyylikkyyttä, mutta Abrams ei tiedä milloin lopettaa. Ei kai hän vain kärsi miellyttämishalusta - ikään kuin minä aikanaan, kun pulttasin kökkösarjakuviini mitä lie flare-filttereitä? Abramsin edellisen elokuvan eli Spielberg-pastissin Super 8 arvostelussa tuumin, etten tiedä kuka Abrams on persoonallisuutena. Ehkä hän on itsetunto-ongelmista kärsivä lahjakas taiteilija. Ehkä hän kokee sen lohdullisena, miten laajasti hänelle tarjotut käsikirjoitukset kopioivat valmiiksi kehuttuja elokuvia. Ehkä kiihkeä rytmi on positiivinen seuraus miellyttämishalusta, mutta ehkä halu estää Abramsia tekemästä todellista klassikkoa. Planeetta Vulcanin tuhoaminen edellisessä osassa olisi huikean merkittävä käänne, jos se olisi merkittävä käänne, eikä ensisijaisesti yksi 10-20 selkeästä yhtäläisyydestä alkuperäiseen Star Warsiin.

Star Trek Into Darkness möykkää komiasti jättipyyhkeellä. Väiski-vertauksen tehtyäni en kehtaa kehua käänteitä, mutta kun istuin teatterissa ja elin ja hengitin elokuvaa sen analysoimisen sijaan, teoksella oli huomioni. Käänteet pitävät kokonaisuuden viihdyttävässä ja kiihdyttävässä epätasapainossa, kuten tapahtui saman arvosanan saaneissa tapauksissa Iron Man 3 ja Oblivion: nämä leffat kulkevat raiteilla, mutta eivät tunnu siltä. Vilpitöntä yrittämistä löytyy kustakin pätkästä. Robert Downey Jr, Tom Cruise ja tässä tapauksessa kapteeni Chris Pine vaikuttavat uskovan tulkitsemiensa päähenkilöiden tunne-elämään.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa