Kulttuurimme on rappiolla! Tapetaan *****: se tyhmä ja äänekäs ja ylpeä lehmä. Tapetaan ******* ja sen fanit: entisen suuruuden rappiosta kiihottuvat ihmiset ovat säälittäviä. Kun leffa vaahtoaa tähän tyyliin, on mukavaa tuntea tekijä. Olisi hankalaa arvostaa satusetää, jonka ensimmäinen työ muistuttaa elämässä epäonnistuneen antisosiaalisen perusmulkeron väkivaltafantasiaa. Ohjaaja Bobcat Goldthwaitin edellinen musta komedia World's Greatest Dad hyökkäsi nokkelasti pinnallista yhteiskuntaa vastaan keinoinaan niin ihmisviha kuin inhimillisyyskin. Jos Bobcat haluaa kiljua anarkistisemmalla tyylillä, minä kuuntelen.

God Bless America kertoo Frankista, keski-ikäisestä miehestä, joka on syvästi kyllästynyt pinnalliseen, teennäiseen, ilkeään ja umpityperään kulttuuriin ympärillään - vittu saatana perkele ilman huutomerkkiä. Tai itseasiassa: Frank halveksisi myös minua, koska yritän kirosanoilla pitää lukijan hereillä, vaikka voisin pyrkiä kehittymään kirjoittajana. Frankin monologit ovat selkeitä ja uskottavia, mikä auttaa satiiripuolta. Ovatko esimerkiksi leffan fiktiiviset tosi-tv-ohjelmat liioitellun tökeröitä? Avaa telkkari. Samaa pask-- sekundaa sieltäkin tulee, joten kyllä se on lähinnä Frankin turhautuneisuus, joka korostaa maailman pahuutta. God Bless America voisi olla fiksu lyhytelokuva, mutta tunti täytemateriaalia hautaa sen ansiot.

Frank lähtee sotajalalle. Hän ei kosta, vaan tappaa satunnaisia ääliöitä tyynesti. Hän vaikuttaa yhä suhteellisen normaalilta, koska uhrien ihmisarvo kiistetään koomisen jyrkästi. Frank alkaa nauttia elämästä. Kenties tappaminen on vain osa vapauden tunnetta. Kun pirtsakka psykopaattityttö lyöttäytyy messiin, Frank kukaties näkee tytön hemmotellun tyttärensä korvikkeena. Laatuaikaa Frank osaa viettää, mutta tuskinpa hän on hyvä isä. Hän on itse ongelmiensa lähde: eronnut, katkeroitunut mies. Tai ehkäpä asia on niin, etten kirjoita enää arvostelua, vaan yritän viimeistellä turhauttavan onton käsikirjoituksen. God Bless America ei ole tutkielma Frankin persoonallisuudesta, eikä mustan komedian tarvitsekaan olla, mutta olisi hienoa jos alun ja lopun välisissä tapahtumissa olisi selkeä kantava idea.

Psykopaattitytön avulla leffa onnistuu kestämään vielä 10 ja vielä 10 minuuttia. Lajityypiksi asettuu road movie, eli toisin sanoen kirjaimellisella etenemisellä pyritään korvaamaan tarinan eteneminen. Jo varhain murhat muuttuvat irtovitseiksi. Montaasiinkin leffa sortuu sen sijaan, että sillä olisi munaa hyökätä vaikkapa kiihkouskovaisten kimppuun sanallisesti, mikä voisi olla hauskaa elokuvan nimen ja Frankin monologit muistaen. Yritin nähdä Frankin ja tytön keskustelut tarpeellisina. Koetin miettiä miten ironista on se, että vihaamiensa turhien julkkisten tavoin Frank saa fanin huonolla käytöksellä. Lopulta ymmärsin panostavani sisältöön enemmän kuin elokuva. God Bless America voisi helpostikin siirtyä huipennukseen heti ensimmäisen murhan jälkeen.

God Bless America on kuin draamajännäri Rankka päivä kulttikomedian Heathers sarkasmilla ja nyrjähtäneen supersankarikomedian Super päähenkilöparilla, joskin ilman draamaa, jännitystä, ikimuistoista dialogia ja syytä miksi mukana on kaksi päähenkilöä. Jos tappaja-Frankin on tarkoitus olla vertauskuva Bobcatin turhautuneisuudesta, leffa onnistuu, sillä mielipiteeni heistä kulki käsi kädessä. Legendaariseksi hahmoksi tai ohjaajaksi ei nousta tekemällä olennaista heti aluksi ja pihtaamalla viimeistä merkittävää tekoa jatkossa. Alta löytyvä traileri on kuin virallinen sinetti tuomiolleni: iskevät kohtaukset lyödään pöytään jo siinä, yhdentekevän jälkimmäisen puoliskon tiivistyessä pariinkymmeneen sekuntiin.