Amorphis on nykyään kuin HIM, bändin tuotokset ovat hyvässä ja huonossa mielessä selkeää jatkumoa tutun kaavan toistosta. Amorphis on siirtänyt Kalevalan syrjään ja folkvivahteetkin jäävät köykäisiksi. Viisumateriaali tarttuu kylläkin kuin liimapaperi.

Tilalla on yhä selkeämpiä melodioita ja pianoa jaksetaan pimputtaa turhankin ahkerasti. Ruotsin metallivelhon Peter Tägtgrenin tuotanto on täyttä timanttia, kirkaan selkeässä äänimaailmassa korostetaan oikeita kohtia eli tarvittaessa kitarassa on murinaa ja varsinkin rumpuihin on saatu käskyttävää voimaa. Toisaalta Tägtgrenin taivaita tavoitteleva suuri soundi tuo Amorphiksen ulosantiin sinfonisen metallin mausteita jotka ampuvat paikoin yli.

Albumin biisimateriaali on laadukasta ja radioaalloille sopivaa. Vaikka mukana on raskaampaa runttausta, yleisvaikutelmaksi jää turhankin hiottu ja puunattu jälkimaku. Kiekon avaava Shades of gray asettuu levyn aggressiivisen siiven puolustajiin, vahvalla murinalla etenevä raskasmielinen siivu on kuin Paradise Lostin ja Katatonian yhdistelmä - tosin kertsin kohdalla bändistä ei voi erehtyä. Mission keventää tunnelmaa mutta HIMin tyyliin Amorphis käyttää oikein takataskustaan löytyviä tuttuja pelimerkkejä eli tunnelmallista synkkyyden vuodatusta vahvistetaan menevällä rock-poljennolla.

The wanderer jatkaa mehevällä hittilinjalla, selkeä iskevyys ja tehokas kertosäe tekevät tehtävänsä. Narrow path leikittelee lievillä folkmausteilla mutta viisusta tulee mieleen myös Nightwish. Nightbird's song irvistelee kunnon melokuolema-mausteilla ja kokonaisuuteen tuupataan myös suureellista sinfoniametallin tunnelmaa. Into the abyss alkaa myös kovin Nightwishin ja poppimetallin mieleen tuovalla piano/syntikkahiplailulla mutta jatkossa viisu yltää albumin progressiivisisen siiven parhaaksi (ja ainoaksi?) näytöksi.

Circle on selkeää jatkumoa Tomi Joutsenen aikaisen linjan evoluutiolle. Folkhenkisyyden kuivahtaminen on allekirjoittaneelle kova paikka ja paikoin Amorphis keventää jo jonkinlaisen kohtalokkaan rakkausmetallin asteelle. Circle on kuitenkin niin vahva ja tunnelmallinen alakulometallin paketti ettei levyn iskevyydestä jää epäilystä. Mutta onko kiekko jo turhankin salonkikelpoista jälkeä, Kalevalan laulumaiden multa ei enää tuoksu.