Depeche Moden 2000-luku on tuottanut albumeita, joissa kokoonpanon electropop toistaa Depeche Moden itsensä luomia rakenteita ja varsinkin vauhdikkaamman materiaalin puutostila on aiheuttanut mielenkiinnon laskua. Allekirjoittaneen mielestä parista edellisestä albumista olisi voinut saksia parhaan kolmanneksen ja liittää yhdeksi toimivaksi levyksi. Depeche Moden tilanne on siinä mielessä haasteellinen että bändi oli aikoinaan hyvinkin kokeilunhaluinen ja varsinkin rytmipuolen ja soundien variaattioissa ryhmä oli genrensä suunnannäyttäjiä.

Bändin vahvuus on edelleen tunnistettavassa soundissa sekä Dave Gahanin ja Martin Goren persoonallisuuksien välisessä kipinöinnissä. Goren viattomuuden vahvistama herkkyys toimii hienona vastapainona Gahanin itseäänkorostavan dramaattisuuden rinnalla. Tuoreella levyllä Depeche Mode on sulattanut ulosantiinsa reilun annoksen tummempaa, saksalaista konepohjaista ebm-synkkyyttä. Tuloksena on paksumpaa ja tiheämpää, jopa pöyhistelevää biittiä.

Delta Machinen sinkkubiisi Heaven on hyvinkin konservatiivinen Depeche Mode -hymistely - ei huono mutta turhankin turvallinen. Kiekon avauskaksikko Welcome to my world ja Angel sätkivät ja potkivat huomattavasti sähköisemmin. Varsinaista ebm-nostatusta tyrkyttää mainio synkistelypaisuttelu Secret of the end, jossa on jyrkkyyttä ja masiivista pullistelua vaikka muille jakaa. My little universe testailee viisun loppua kohden reilummin eurodancen pelikenttiä.

Albumin keskivaiheille jää laiskempi hetki, josta olisi voinut saksia jätenauhaa studion lattialle. Slow yrittää pyristellä pinnalle Personal Jesus -tyylisen kuivan kitaran avittamana ja Broken asettuu "ihan kiva" -lokeroon mutta The Child inside -vetistelyä mikään ei pelasta.

Onneksi bändi löytää takaisin rytmikkäisiin keski-Euroopan vuorimaisemiin, syntikasta irtoaa harmaan sävyissä vellovaa kuvastoa ja ulosanti on riittävän dramaattista. Varsinkin Alone asettelee tyylikkäästi sumuverhoa auringon eteen.

Depeche Moden 13. studioalbumi Delta Machine on "helposti" kokoonpanon 2000-luvun vahvin tekele. Tummien sävyjen ja dramatiikan väliin onnistutaan sovittamaan myös riittävästi paksua biittiä. Pari biisiä laihempana albumi olisi entistä tuhdimpi paketti.