Jos kukaan ei temppua kokeile, ihmiskunta ei saa koskaan tietää, onko valtameri mahdollista ylittää lautalla, tai onko ulkohuussin ampuminen ritsalla taivaalle hauskaa. Norjalainen tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl on kohtalaisen viihdyttävä pässi, mutta pidän enemmän Jackass-pojista ja Duudsoneista. Thor yritti tappaa itsensä jo lapsena. Se ei onnistunut, joten varttuneena hän päättää tehdä vähän tiedettä. Thor uskoo, että polynesialaiset ovat kotoisin Etelä-Amerikasta. Kollegat eivät usko. Koska asia on tärkeä norjalaiselle perheenisälle, Thor päättää koota ryhmän ja todistaa, että meren yli pääsee alkeellisella lautalla, jota ei voi ohjata. Vetisten seikkailuiden Piin elämä ja Selviytyminen kovia kokeneet päähenkilöt näyttävät keskisormea Thorille, jotka kaivaa verta nenästään. Lautalle päätyy vain kaksi sympaattista matkustajaa, joiden puolesta jännitin: papukaija ja rapu.

En temmannut tuulesta kriittistä näkökulmaa. Tositapahtumiin perustuvassa draamaseikkailussa Kon-Tiki on sen verran syvyyttä, ettei se sokeasti juhli itsekeskeisen äijän sankaruutta: asian toinenkin puoli tulee esille. Syvyys jää tähän. Näyttävää kuvastoa tarjoava ontto pätkä vertautui mielessäni luontodokumentteihin. En oppinut erottamaan kaikkia seikkailijoita toisistaan, vaikka leffa kertoo heistä ahtaalla alustalla. Tiimi kohtaa erinäisiä ongelmia lähinnä koska he ovat tyhmiä. Olennaisin jännite kumpuaa tästä kysymyksestä: kuljettaako merivirta kasan pölkkyjä pisteestä A pisteeseen B? Kun vastaus on saatu, leffalla ei ole kutkuttavia henkilökemioita tai alati kärjistyvää eloonjäämistaistelua käsiteltävänä, joten se vain hyppää ajassa eteenpäin. Toki meri ja temperamentit ehtivät myrskytä, mutta lähinnä virtauksista leffa kertoo.

Lautan ympärillä pyörii fisuja. Elukoista tuskin olisi suurta vaaraa älykkäille sankareille, joten pidin äijien aggressioita huvittavina. Kyllä me siitä lähetään, että nää on mun maita, että tänne on minkään luontokappaleen ihan turha tulla riehuun. Tohonkin iskostautu semmonen haiparvi ja en uskaltanu mennä uimaan, kun ne siellä nauro mulle päin naamaa, niin määhän ne hait myrkytin! Kuvallisesti kiihkoilu on hetkittäin jopa lumoavaa. En ole täysin varma millä tehostetempulla eräät vakuuttavan luontevat tempaukset on toteutettu. Kon-Tiki on kallein norjalainen elokuva tähän mennessä ja selkeästi myös kustannustehokas työ.

Kiihkoilu, ynnä nätin seesteiset otokset merestä ja taivaasta pitävät Kon-Tikin katsomiskelpoisena. Koen vaikeaksi samaistua hahmoihin, jotka mm. menettävät heti kättelyssä ainoan kappaleen olennaista esinettä, mutta kun leffa on kaunis ja sekoilu jatkuu, osaan ottaa elämyksen vastaan dokumenttina kalojen ja apinoiden kohtaamisesta. Mieluummin olisin tutustunut hahmoihin. Klassikon Tappajahai ikimuistoisimpiin hetkiin lukeutuu kapteeni Quintin tarina sotilaista haiparven armoilla, koska kertomus, kertoja ja kuulijat ovat kiinnostavia. Kon-Tikin syvälliset jutustelut lasketaan sekunneissa. The Way Back on lähinnä allekirjoittaneen mielestä hieno esimerkki visuaalisesta elokuvasta, jossa on tunnetta, vaikkei hahmoja selitetä puhki. Kon-Tikissä matka kestää kuukausia, mikä tarkoittaa hahmonkehityksen kannalta lähinnä sitä, että parrat kasvavat kätkien hahmojen pinnallisenkin persoonallisuuden.

Näyttelijöissä ei ole vikaa. Muutamat tunteelliset hetket ovat uskottavia suorituksien myötä. Elokuvalta puuttuu merkitys. Matka on lähinnä extremeurheilua, jos sitä järjellä ajattelee. Voit tehdä elokuvan, jonka kuvasto "tavoittaa jylhien metsämaisemien sielun", mutta jos se kertoo idiootista, joka istuu kuukauden muurahaispesässä huvin vuoksi, en tiedä pelastaisiko leffaa sekään jos idioottia näyttelisi Daniel Day-Lewis. Hyvällä tuurilla leffa naurattaisi riittävästi, jottei katsoja turhaudu? Kon-Tikillä käy mäihä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa