Romanttiset komediat ovat puoliksi satua: niiden on seurattava aikaansa, vaikka ne ovat humpuukia. Se oli puoliksi satua ennen, kun hyvin erilaiset ihmiset saivat suhteen toimimaan. Se on puoliksi satua nykyään, kun kaksi ensitreffeillä nussivaa virnistelijää saa suhteen toimimaan, vaikkeivät he edes halua. Romanssipaneskelut ankkuroituvat todellisuuteen, joten ne tapaavat olla hieman laadukkaampia kuin nykyaikaiset kiltit romanssit, joiden latteiden vitsien ja muovisten hahmojen edessä herkistyy vain mielialalääkityksestä tinkinyt täti. Vuoden se kestää (I Give It a Year) oivaltaa, ettei ensitreffeillä pyllistäminen ole ainoa nykyaikainen rakkaustarina. Leffa kertoo rakoilevasta avioliitosta. Osapuolet tahtoisivat jo lähteä paneskelemaan muualle. Uskottavalle pohjalle rakennetaan ehta romcom, josta löytyy klassista herttaisuutta ja modernia ivaa ja irstailua.

Mainosmiehetär Nat on tylsä rotunainen ja kirjailija Josh on tekohauska pelle (jonka noloihin piirteisiin samaistuin). Miksi he ovat naimisissa, sitä eivät ystävätkään tajua. Liitto ei silti ole täydellinen katastrofi, vaan elokuva antaa kahdenlaisia signaaleja. Ehkäpä rakkaus on tunne, joka vahvistuu vähitellen, kun pariskunta selviää kriiseistään? Vai onko rakkaus sittenkin Amorin nuoli perseeseen? Nat ihastuu asiakkaaseensa ja Josh viihtyy turhan hyvin entisen sussunsa kanssa. Yhtälössä ei ole lapsia, joten katsoja todennäköisesti kelpuuttaa minkälaisen loppuratkaisun tahansa, kunhan se tekee päähenkilöt onnellisiksi. Ilmassa on hieman jännitystä, joka saa lajityypin kliseet kuten loppujuoksun vaikuttamaan itsetietoisilta ja pikkunäppäriltä.

Vuoden se kestää on Ali G -sarjan ja sen jatkeiden kuten Borat-leffan parissa puurtaneen Dan Mazerin ensimmäinen oma elokuva. Tämän kyllä huomaa - monessakin mielessä. Mazer yrittää kovasti ja jos se riittäisi, hän löisi itsensä läpi kuten animaatiomies Seth MacFarlane teki esikoispitkällään Ted. Usein kun Mazerilla on lupa vain liikuttaa tarinaa, hän ei tyydy tähän, vaan lisää kohtaukseen jotakin omituista kuten paskovia kyyhkysiä pitääkseen pärinät käynnissä. Tyyliin on mahdollista reagoida monella tavalla. Ehkä leffa on hervoton, ehkä rasittava. Pidin useista levottomista kohtauksista, mutta toisinaan koin ettei Mazer tiedä milloin lopettaa.

Borat ja Brüno ovat sketsikokoelmia, jotka on taitavasti naamioitu oikeiksi elokuviksi. Vuoden se kestää on oikea elokuva, joten töksähtelevyys ja kokonaisuuden luonnostelmallisuus tulevat selkeämmin esille. Useimmissa romanttisissa komedioissa on yksi tärkeä ihmissuhde, josta kaikki on kiinni: tee suhteesta vielä vähän/paljon kiinnostavampi, niin koko elokuva on tasan yhtä vähän/paljon kiinnostavampi. Tässä tapauksessa suhteita on kolme (tai jopa neljä), koska Natin ja Joshin suhde on tasa-arvoinen heidän potentiaalisten uusien suhteidensa kanssa. Puolentoista tunnin leffa ei ehdi kehittää suhteita juuri lainkaan, jos asiaa pysähtyy ajattelemaan; ei oikeastaan edes tiettyjen episodielokuvien pikaromansseihin verrattuna. Tylsäksi lyhyt ja pärisevä leffa ei ehdi käydä ja koin huippukohdat herttaisina kuten mainittua. Kyseessä on pikaruokaherttaisuutta, joka ei tyydytä todellista humpuukiromantiikan nälkää.

Visuaalista törkyä on mukana lusikallinen. Dialogi on härskiä ja sopimatonta ja sen on usein tarkoitus nolata kaikki paikallaolijat ja saada katsoja nauramaan jonkinasteista myötähäpeää tuntien. Muuan rillipiru sivuhahmo on erikoistunut näihin juttuihin ja häntä olisin katsonut kauemminkin. En tahdo solvata päähenkilöiden näyttelijöitä, jotka tekevät työnsä ammattimaisesti, mutta ei kenelläkään heistä sielua ole: yhdessäkään he eivät haasta sellaisia kirjainyhdistelmiä kuin hughgrant ja megryan. Pidin tästä elokuvasta. Nauroin tälle elokuvalle. En pitänyt tätä elokuvaa laadukkaana ja unohdin jo että olen tämän nähnyt, mutta kelvollista kertakäyttöviihdettä tämä on.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa