Lahden suunnalta maailmalle lähtenyt Francine on jo 80-luvun lopulta lähtien levittänyt rokkaavan rockabillyn ilosanomaa. Tyyli on vuosien saatossa kirkastunut lähemmäs koko kansan rokkia mutta rockabilly, rock'n'roll ja varsinkin psychobilly ovat selkeitä suunnanäyttäjiä.

Francinen edellisestä kokopitkästä on aikaa jo vuosia. Niinpä ennakko-odotusten suhteen on oltava maltillisella linjalla. Albumi onnistuu kuitenkin allekirjoittamaan täysiverisesti rokkaavan luonteensa jo ensimmäisten siivujen avulla. Richie Valens -coveri Come On, Let's Go irtoaa perinnetietoisen maukkaasti ja kiekon tukevan miehekäs soundi alleviivaa Money-siivua hard rockin lokeroon. Muutaman kappaleen kohdalla meno on kuin psykoottisesta billystä innostuneen Volbeatin treenikämpältä. Francinella on selkeästi halua myös moottorin päälle ja auringon paahtamalle baanalle.

You tyrkkää aluksi niin kuivaa ja riisuttua skebasoundia että ajatus eksyy AC/DC:n suuntaan - kertsin kohdalla meno on poppimaisen tehokasta ja räväkkä skebavingutus kruunaa kokonaisuuden. Bastards on myös melkoisen tuimaa äijäilyä, moottorien pörinää ja silleen...

Blue streak henkii reilummin rock'n'roll -henkeä ja Kill me testailee myös ska-kuvioita. Need you so -siivussa on kadehdittavaa rentoutta ja elettyjen kilometrien tajua. Albumin loppupuolen ehdoton tajunnanräjäyttäjä on ripeäotteinen ja psykoottisesti rämisevä rokkipala Time to go, joka tekee epäilemättä selvää jälkeä keikkahetkien tunnelmankohottajana.

Francine on hyvässä iskussa. Innostus tarttuu kuulijaan ja suoraviivaisempi rokitus suorastaan tuhlailee päteviä koukkuja ja tunnelmallisia kertosäkeitä. Francine sanoo synkistelylle seis - se on "Come on, let's go".