En tiedä löytävätkö kaikki huumoria ja charmia arvostelun alalaidassa pyörivästä trailerista, mutta joka tapauksessa se huumori ja charmi on 90% elokuvan huumorista ja charmista. Jack the Giant Slayer on tehosteita. Kuten koko internet on ulissut, tehosteet ovat heikkoja. Kamalia ne eivät ole. Bryan Singer on hieman jopa parantunut toimintaohjaajana ja tehosteisiin tulee uskottua, kun kameramies pyrkii keskittymään olennaiseen vaikka taustalla mekastaisi 2 miljoonaa dollaria per minuutti kustantava jättimölkerö. Leffan ei tulisi päästää olentoja lähikuvaan, sillä tällöin resoluutio tai valaistus pettää niin pahasti, että kriittisin kolli mouruaisi, vaikka tämä olisi PlayStation 4:n julkaisupeli. Hirviöt liikkuvat luontevasti. Kirjoittaja on taas selkäsaunan ansaitseva taho poloisten animaattoreiden sijaan.

Eräässä sadussa "Jack" kiipeää pavunvartta pitkin jättiläisen pilvilinnaan, toisessa "Jack" surmaa jättiläisiä ja nyt tämmöinen leffa on olemassa. Jack on dorkalta nörtiltä näyttävä maajussi. Prinsessa jota hän pelastelee tahtoo olla feministi, mutta käytännössä tyttö vain ruikuttaa odottaessaan pelastajaa. Ensimmäisen pelastelun jälkeen prinsessa saapuu kiittämään Jackia. Tällöin Jackin haltuun päätyneet taikapavut itävät ja posauttavat hökkelitalon prinsessoineen päivineen taivaalle. Jack ja kuninkaan miehet lähtevät kipuamaan ylöspäin. Kuninkaan neuvonantaja on 100% Jafar, joten papujupakkakin on hänen syytään. Jo ennen näitä tapahtumia kertoja selittää mitä tulee tapahtumaan: muinaisen maagisen megakruunun omistaja voi hallita pilvimaailman jättejä. Arvaukseni tarinan rakenteesta pitivät paikkansa vain lähes täydellisesti. Arvasin muun muassa miten pääpahis kuolee, mutta rakenteessa on pari pikkujuttua, jotka vähentävät kiskojen metallista makua.

Jack the Giant Slayer on yksi kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista. LOL. Jos tällaista siedettävää, heti unohtuvaa kuvastoa olisi syntynyt puolet pienemmällä budjetilla, ohjaajaa ja tehostepajaa voitaisiin kehua. Muutamat leikkaukset tosin töksähtävät ja niin päin pois. Vierailu jättien maailmassa on siedettävä pikaseikkailu, josta puuttuvat lähes tyystin kiinnostavat ja humoristiset ideat, joita tarinoihin jättimaailmoista eksyy yleensä väkisinkin. Kuten traileri paljastaa, jätit hyökkäävät maan päälle. Siinä on jo meininkiä. Jättikansan kostonhimolle syvyyttä antaa ääninäyttelijä Bill Nighy, jonka kaksipäinen hahmo on ymmärrettävästi turhautunut hävittyään muinaiselle superkuninkaalle ja hengailtuaan sitten varsinaisten järjen jättiläisten kanssa. Kyseessä on melko aito... hahmo.

Jack on lukenut seikkailukirjoja ja haluaa seikkailla. Ei hahmo dorka ole, vaikka hän siltä näyttääkin: Jack ei ole juuri mitään, joten hän toimii avatarina katsojalle, joka on vain ajelulla. Leffa on lopputaistelun alustamisoperaatio kuten useimmat fantasialeffat tehosteiden alennusmyynnin alkamisen jälkeen. Kenties siksi, että niin hyvät kuin pahatkin hahmot tarttuvat johdonmukaisesti tilaisuuksiin, jotka saattavat olla heidän viimeisiä tilaisuuksiaan, ymmärsin jokaista heistä alustavasti ja alustavasti myös pääsin mukaan tunnelmaan.

Kankaalle heijastettu kuva oli hämärä varsinkin juuri nähtyyn Mahtavaan Oziin verrattuna. Johtuipa se näytöksestä tai elokuvasta itsestään, koin 3D-efektin olevan niin vaisu, että virheellisesti luulin 3D:tä käännöstyöksi. Omistan 3D-telkkarin ja kuten olen maininnut, eräs testaamani pimppavideo tyrii 3D-efektin mielenkiintoisesti tehden asetelmasta surrealistisen. Olen ennustanut, että elokuvat ennen pitkää käyttävät vastaavaa mokaa hyväksi taiteellisesti! Jättien näkökulmaan keskittyessään Jack leikittelee 3D-vääristymällä, mutta kyse on vain vaisuista sekunneista ja toiseksi merkittävin syvyystempaus on pörähtävä ampiainen. Siedettävä tusinaleffa on arvatakseni vielä astetta keskinkertaisempi raikkaana 2D:nä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa