Elämässään epäonnistunut räyhähenki kasvattaa pari pikkutyttöä korvessa, eikä se ole valmis heistä luopumaan. Kauhuleffa Mama alustaa tarinansa nopeasti jättäen hyvin niukasti mysteeriä jäljelle. Kun eläimelliseen tilaan taantuneet tytöt löydetään, he päätyvät rakastavan risupartasetänsä ja sedän rokken roll -tyyppisen naisystävän hoivaan. Kun outoja tapahtuu, setä, täti ja leffamainen salapoliisitohtoripsykiatri miettivät syitä katsojan tietäessä jo olennaisen. Asiansa ajavan säikyttelyn välissä tietenkin sivutaan henkiolennon syntytarinaa. Oman identiteetin leffa saavuttaa vasta kauhealla tapaa kauniin loppuhuipennuksen aikana.

Jäin jäyniin värinöihin, mutta kokonaisuus ansaitsee vain kivan taputuksen päähän. Tytöt ovat löydettäessä likaisia ja he käyttäytyvät kuin kirotut japanilaiset zombielikat. Sisäsiisteyden saavutettuaankin nuorempi tyttö outoilee koko vartalollaan. Monet katsojat tulevat nauramaan ja ehkä heidän on tarkoituskin. Tarina on vakava, mutta jos hirviö aineettomaksi muututtuaan ja lattian läpi osittain painuttuaan näyttää tuulen liikuttelemalta peruukilta, elokuva ei voi olla tosissaan. Äänimaailma useimmiten kertoo mitä katsojan pitää tuntea, mutta toisinaan outoilu on arkisen huoletonta, hups vaan. Mama on hauskaa kauhua. Hymyilin aina kun hätkähdin.

Ohjaaja pitäköön hauskaa ymmärrettyään, ettei rahastusleffassa ole potentiaalia. Valitettavasti Mamassa on potentiaalia. Tällaisten tyttöjen kasvatus riittäisi tarinaksi. Tilanteen kiinnostavuutta korostaa rokkaava kasvattiäiti, joka on valmis ottamaan vastuuta, mutta jolla silti on erilainen aura kuin näiden filmien vakiomuoreilla. Hahmoihin ei panosteta tippaakaan enempää kuin on pakko. Asiat kehittyvät tai ovat kehittymättä kummitustarinan ehdoilla. Tytöt teoriassa tasapainoilevat kahden maailman välillä, mutta paljonpa ideasta irti lähtee. Se joku psykiatri selaa joitakin papereita jossakin oppiakseen jotakin jostakin muinaisesta hullujenhuoneesta - vaikka leffa voisi hyvinkin pienillä tavoilla tehostaa tunnelatausta. Oikeat näyttelijät siihen toimeen sillä jo on.

Viihdyin tasaisesti, mutten ole varma olinko henkisesti läsnä. Usein keskityin lähinnä tätiä näyttelevän Jessica Chastainin tuijottamiseen. Kummoista käsikirjoitusta hän ei tarvitse antaakseen hahmolleen sävyjä. Kuten olen kertaalleen tuuminut, hän on myös eräänlainen taideteos ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti. Hänellä on kaunis kärsä ja muutenkin hän on niin kiinnostavasti muotoiltu, että voin kuvitella intohimoisen valokuvaajan pyörivän hänen ympärillään valaistusta välillä säätäen. Toisinaan kun Chastainin suupielet venyvät taakse, hänen kärsänsä vaikuttaa kasvavan ja terävöityvän. Joten... Missä mentiin?


Game of Thronesista tuttu tanskalaiskönsikäs Nikolaj Coster-Waldau näyttelee setää. Häntä kestää katsoa myös, mutta käsikirjoitus antaa sedälle vielä vähemmän luontevaa puuhaa kuin tädille. Vihjasin, ettei tarina tarvitsisi kummitusta. Chastain ja Coster-Waldau eivät välttämättä tarvitsisi kakaroita: voin kuvitella antavani kolme tähteä leffalle, jossa he nahistelevat aamiaisella ja sitten intohimoisesti takovat Kimbleä, koska heissä on sitä jotakin. Mama on vähemmän kuin osiensa summa. Voisin satuilla vielä kaikkea ilmeistä, kuten: hirviö ei ole paha, vaan väärinymmärretty! Kaikki tämä on vain kliseisimpien kliseiden mukailua. Mainitulla "omalla identiteetillä" viittasin käytännössä visuaaliseen toteutukseen. Hetkittäin leffa näyttää hykerryttävän hyytävältä. "Mama" itse on epämukavan epäsymmetrinen näky ja vaikka tarina on selvää pässinlihaa, ohjaaja osaa härnätä visuaalisilla salaisuuksilla. Lopussa tämä puoli sitten korostuu.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa