Bullet For My Valentinen innostunut metalcore/rässihehkutus on levy levyltä menettänyt puruvoimaansa ja tuore Temper Temper laskee edelleen metalliuskottavuutta - jos suunta jatkuu vastaavana seuraavan levyn kohdalla, lokeroksi muodostuu jonkinlainen emo/screamo. Vokaalit ovat kilteimmillään kuin poikabändin levyiltä ja vaikka riffimyllystä löytyy sattumia, hallittu siisteys syö kiinnostavuuspisteitä.

Kiekon avaava Breaking point tarjoilee törkeän tarttuvaa kertsiä mutta myös kovin söpöilevaa asennetta, tytöt tykkää. Albumin nimibiisi riffittelee terävästi ja viisu on selkeästi kiekon parasta (ja innostuneinta antia). Nimittäin ylisöpö itkuvirsi P.O.W. on ilkeä esimerkki Bullet For My Valentinen auringonlaskun asenteesta - bändihän kuulostaa 30 Seconds To Marsilta. Leech vaikuttaa väkinäiseltä pakkopullalta ja Tears don't fall (part 2) on suoranaista runotyttö-fanilauman nuoleskelua.

Luonnollisesti jokainen tekee albumista omat johtopäätöksensä mutta allekirjoittanut ihmettelee bändin pyrkimystä ylettömään emotionaaliseen söpöilyyn. Myöskään viisumateriaalin iskukyky ei riitä pitämään yllä tarvittavaa mielenkiintoa - kun iskevistä melodioista on pulaa, tukkoinen riffittely ei paljoakaan pelasta. Bullet For My Valentine kuulostaa paikoin väsyneeltä...jopa innottomalta?