Lukija päätelköön, vaikuttaako arvosteluihin se, että arvostelijan on helpompi samaistua nörtteihin kuin kauniiden naisten kanssa naiskentelevaan rähjääntyneeseen narkomaaniplösöön. Joka tapauksessa raportoin, että Superbad iskee nauruhermoon aivan toisella tavalla kuin viime kuussa nähty Paksuna, vaikka tekijät ovat pitkälti samoja. Komedian kultapojaksi väitetty Judd Apatov (40v ja Neitsyt, Freaks and Geeks) on tällä kertaa vain tuottaja. Ohjauksesta vastaa Greg Mottola ja käsikirjoituksesta Apatovin vakiomies Seth Rogen ja piireissä pyörivä Evan Goldberg. Samaa perhettä on myös toinen pääosanesittäjistä, Jonah Hill. Ellei tiimi ole taiteellisessa mielessä se kaikkein vakuuttavin, on kaveriporukan keskinäinen kemia kiistatonta. Ei tarvittu kuin käsikirjoitus ja hauskaa on kriitikollakin.

Superbad kertoo yhdestä illasta koulua päättelevien teinipoikien elämässä. Tuheroa olisi saatava, kuinkas muutenkaan. Suurisuinen paksukainen Seth (Hill) ja hiljaisempi ruipelo Evan (Michael Cera) tuumivat ihan perusrealistisesti, että helpoiten sitä ei irtoa humalaisilta tytöiltä, vaan tytöiltä, jotka ovat sekä kiitollisia että humalassa. Kun supernörtti Fogel (Christopher Minz-Plasse) ilmoittaa hankkivansa väärennetyt henkkarit, menevät Seth ja Evan lupaamaan tytöille lasteittain viinaa. Sitten Fogel esittelee alter egonsa: hän on nyt 25-vuotias havaijilainen elintenluovuttaja McLovin vailla etunimeä. Epätoivoisella viinanostoreissulla McLovin päätyy kahden sikailevan poliisin matkaan, joten Seth ja Evan joutuvat etsimään juotavat muualta. Elokuva haarautuu kertomaan kaksi tarinaa.

Superbad on parhaimmillaan aika paha leffa, ellei superpaha: välillä alkaa nauru jo sattua vatsaan. Alkupuolella huumori tulee lähes yksinomaan hävyttömästä dialogista. Seth ja Evan ovat ravintoketjun alapäässä, mutteivät toisaalta mitään Counter-Strike-fanaatikkoja tai sarjakuvanörttejä. Heidän ainoa puheenaiheensa on juuri se, mikä American Pien tapaisten leffojen katu-uskottavammilla kakaroillakin. Seth tahtoisi vakituisen tyttöystävän, jotta ehtisi paneskella kesällä niin paljon, että olisi kunnon panomies yliopistoon mennessä. Evanille riittäisi vähempikin, mutta on hänelläkin taskussa tuubi liukuvoidetta. McLovinista ei voi sanoa muuta, kuin että hän on se "superbad", jos joku; too cool for school, kerta kaikkiaan. Tyyppi ei tajua olevansa rillipiru pahimmasta päästä, minkä vuoksi hän ei sitä myöskään ole.

Superbadin päähenkilöillä on samat etunimet kuin sen käsikirjoittajilla. Ainakin siinä mielessä tämä on huomionarvoista, että uskottavan, jopa sympaattisen alapäähuumorin ja loppuvaiheen ylilyöntien välillä on selkeä raja: osa asioista on voinut tapahtua oikeastikin, osa on keksimällä keksittyä kreisikomediaa. Erityisesti McLovinin kanssa sekoilevat poliisit ovat loppujen lopuksi ärsyttäviä hahmoja, vaikka näiden rento huliviliasenne aluksi kovasti naurattaakin. Kun käsikirjoituksessa alkaa maistua käsikirjoitus, tunnelma kokee notkahduksen. Kuopasta osataan onneksi myös nousta takaisin.

Epärealistisen väkivallan ja muun idioottimeiningin tilalla olisi mielellään nähnyt vähän sitä draamaa, mitä Paksuna oli liiankin täynnä. Tämä olisi saattanut nostaa Superbadin kokonaan uudelle tasolle. Ennen kaikkea siitä, kuinka noloa ja vaivaannuttavaa on olla teini-ikäinen, elokuva kertoo jo tällaisenaan monia vakavia elokuvia uskottavammin. Näyttelijät ovat niin sisällä rooleissaan, että useimpia heistä on hankala kuvitella muunlaisia hahmoja tulkitsemassa - missä toki auttaa se, etteivät he ole yrittäneetkään. Jos erinäiset asiat välillä käsikirjoitus ja editointi pysyisivät loppuun saakka yhtä napakoina kuin ne ovat ensimmäisen kolmen vartin aikana, kyseessä olisi klassikko lajityypissään.