Twilight-studio Summit jaksaa lypsää. Tällä kertaa tuppukylän poika rakastuu noitatyttöön. Ethan (Alden Ehrenreich) on veijarimainen lihasnörtti, slurps. Hahmo viehättänee goottiromantiikkaa arvostavia pikkutyttöjä, jotka eivät ole täysin varmoja, haluavatko he ostaa mattoveitsen, vai odotella, että kirjaviisas kolli tulee ja johdattaa heidät takaisin valoon. Jo ennen kuin Ethan tapaa saatanallisena pidetyn noitatytön, hän näkee tytöstä unia. Lena (Alice Englert) ei ole superfriikki (höh), vaan vain tummahiuksinen ja kalpeahko, mutta ymmärrän Ethania, joka ihastuu ulkopuoliseen murjottajaan pienen kylän tunnelmiin kyrsiintyneenä. Kun Lena lämpenee, tutustumme hänen setäänsä, jota Jeremy Irons näyttelee huvittavasti "Saatana suattaapi välittää" -tyyliin. Tässä vaiheessa aloin pitää elokuvasta Lumoava kirous (Beautiful Creatures).

Mutta sitten näemme pilipalisotkutehosteita. Lenan imettyä ne haarovälin seutuville, aloitamme mytologian opiskelut. Noidat ovat aina eläneet ihmiskunnan sivussa ja on hyviä ja pahoja. Muinainen kirous vaikeuttaa teinirakkautta. Sivuhahmo paljastuu selittelijäksi ja muinaisesta onkalostakin löytyy selityskirja, jota et saa koskea, jos et saa. Mieluummin työnnän silinterihatusta vetäistyn jäniksen papanat korviini, kuin kuuntelen keksimällä keksittyä ja mielikuvituksetonta potaskaa. Mytologian tehtävä on hukata aikaa. Jopa loppuratkaisu on sisäisestä logiikasta vapaata humpuukia, jossa sävelletään uusia sääntöjä fiilispohjalta. Synkät ajat ovat teoreettinen mahdollisuus, koska murrosikäiset naiset eivät osaa hillitä itseään yhtä hyvin kuin miehet? Näin leffa suoraan sanoo.

Heti kun näyttää siltä, että Ethan ja Lena tahtovat hengailla, heitä ryhdytään käsittelemään rakastavaisina, joiden yhteys luultavasti pelastaa maailman legendojen ennustamalla tavalla jatko-osassa. Lena ei ole kummoinen hahmo, mutta romanttisia komedioita vahdanneeni oletin, että hän alkaa avautua kiintoisasti lihasnörtin varastettua hänen sydämensä. Kattia kanssa. Myöhemmissäkin vaiheissa nähdään yksittäisiä asiallisia kohtauksia, mutta se vaihe, jossa romanssille annetaan tunteisiin vetoava merkitys, puuttuu kokonaan. Lena alennetaan sivuhahmoksi ja Ethan sivuhahmon passiiviseksi poikaleluksi. "Haluuksä alkaa mun kaa?" "Okei." Sellainen romanssi tämä on.

Emma Thompsonin ja viihdyttävästi vaatetetun Emmy Rossumin yliampuva irroittelu vaurioittaisi parempaa pätkää, mutta jopa kyynärpään lyöminen terävään kulmaan piristäisi tätä istuntoa. Ehkä pidin siitäkin, että sain olla närkästynyt ammattilaisloukkaantuja. Hyvät tyypit suhtautuvat ylimielisesti ja pahat tyypit vihamielisesti tuppukylän kirkkokansan "typeryyteen" (Saatanasta puhuminen on noitien mielestä lapsellista). Kehtaako leffa kritisoida uskontoa, vaikka leffassa jankutetaan, että hyvä ja paha ovat selkeitä käsitteitä, jotka saattavat ihmisen jopa vallata? Kun leffa lopulta tasapainotti sanomaansa, ajattelin että onpas kiva. Tämän jälkeen näyttelijät saivat luvan kanssa kimittää ja kiljua. Sama se.

Twilightissa pelattiin pesäpalloa. Tästä pätkästä löytyy sisällissodan elävöittämisnäytelmä. Mitä? Miksi? Missä mennään? Kukaan ei tiedä. Studiopomo heräsi nokosilta ja pöllähtäneenä kysäisi vain että kynittiinkö me ne teinit. Alussa virittyvä hömppäherkkyys on jotenkuten samansuuntaista kuin saman ohjaajan Richard LaGravenesen sympaattisessa filmissä P.S. Rakastan sinua. Ohjaajalla kuitenkin on selkeä mukavuusalue: kun noitatyttö rankaisee poikaystävää pienellä sadepilvellä, tämä vielä toimii, mutta kun tarina rankaisee katsojaa tarpeettomalla hirmumyrskyllä, tehoste on painoton ja turhauttavan merkityksetön kaikilla mahdollisilla tavoilla. LaGravenese olisi saanut enemmän irti Twilight - Houkutuksesta, jossa ei ole mytologiaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa