Victor Hugon Kurjat on klassikkoromaani, jolla aloittaa klassikkoromaanien lukeminen. Sen pohjalta tehty lavamusikaali on alansa menestynein. Lavamusikaalin pohjalta kyhätty elokuva Les Misérables on visionäärinen mestariteos myös. Jo keskeisten hahmojen nimien lausuminen on äänihuulten verenkiertoa aktivoiva, niitä hieman turvottava ja kovettava elämys. Jean Valjean. Javert. Fantine. Cosette. Oih! Ih.

Hätää kärsivälle lähimmäiselle käntynpalan pöllinyt Jean Valjean viettää 19 vuotta pakkotyössä. Vapauduttuaankin hänet luokitellaan yhteiskunnan pohjasakaksi. Kun Valjean päättää omaksua uuden identiteetin lainvastaisesti, lähtee hänen peräänsä säälimätön viranomainen Javert. Kissa- ja hiirileikki jatkuu vuosikymmeniä. Valjean on kokenut hieman pyyteetöntä kristillistä lähimmäisenrakkautta, mistä inspiroituneena hänkin pyrkii aina toimimaan oikein. Tarina on kurjuuden maksimointia, tarina on ylitseampuvan melodramaattista kärsimyspornoa, mutta toivo elää Valjeanin liputtaessa inhimillisyyden puolesta ja arvostaessa harvoja siunauksiaan. Valjean on lapsellisissa määrin kärkevä, hiessä ja paskassa marinoitu marttyyri, mutta mitään teennäistä ei ole Hugh Jackmanin herkässä ja väkevässä suorituksessa. Russel Crowe puolestaan tekee sääntöihin mustavalkoisesti uskovasta Javertista kiinnostavan, uhkaavan ja omalla tavallaan inhimillisen jörrikän.

Pakahduttavan tunteellinen elokuva herättää puhdasta rakkautta näyttelijöitä kohtaan. Merkittäviä naamoja esitellään onnistuneesti puolivälin jälkeenkin, koska olennaiset kyvyt saavat laulaa syvimmistä tunteistaan häiriöittä. Vakuutuin siitä, miten voimallisesti vähän tunnetut Samantha Barks ja Eddie Redmayne ansaitsevat saamansa huomion. Se on kuitenkin sielunsa ja ruumiinsa myyvää Fantinea näyttelevä Anne Hathaway, joka omalla yksiselitteisesti eeppisellä ulinahetkellään särkee sydämen ja tunkee sydämen myllyyn ja valmistaa siitä lasagnea Findukselle. On hieman hämäävää, että toisesta musikaalista Sweeney Toddista tuttu pari Helena Bonham-Carter ja Sacha Baron Cohen näyttelevät koomisia kevennyksiä muutoin vakavassa elokuvassa, mutta vain hieman. Heidän hullunkurinen, limainen välinpitämättömyytensä on kokonaisuudelle eduksi.

Ohjauksesta vastaa Tom Hooper, jonka Kuninkaan puheesta pidän, vaikka olen kritisoinut jäykkää kuvakerrontaa. Tässä vaiheessa on helppo hyväksyä väittämä, että jäykkyys tuki tarinaa jäykästä kuninkaasta. Les Misérables on tyystin erilainen teos. Hooperin näkemys on huikean itsevarma, monella tapaa rosoinen ja vastapainoksi kipinöivän energinen. Kamera pysyttelee uikuttavassa naamassa tai nousee katutasolta taivaisiin tai seuraa toimintaa vinossa ja heiluen: mikä vain saa polveilevan tarinan ihmisarvosta liikkumaan kuten sen on liikuttava.

Musiikki on poikkeuksellisen tyydyttävää. Päähänpotkitun surkimuksen henkilökohtaista tuskaa korostavat nuotit päätyvät tarinan viimeisessä vaiheessa kuvaamaan vallankumouksellisia intohimoja korostaen asioiden yhteyttä. Näyttelijät ovat laulaneet kuvauksissa, eivätkä studiossa kuten perinteisesti. Osa laulamisesta kuulostaa kamalalta. Soundtrack-levy jää ostamatta - mutta tämä ei ole kritiikkiä elokuvaa kohtaan. Avainsana on tekstuuri. Maisemat ovat täynnä saastaisia ihmisiä, takkuista tukkaa, likaisia seiniä ja vesi- ja lumisadetta. Myös siinä, että näyttelijät laulavat toisinaan puhtaasti ja toisinaan nuotin vierestä, on runsaasti tekstuuria: elämää, sisältöä, merkitystä. Elokuva hyötyy luomen tapaisista kauneusvirheistään, jotka tekevät kokonaisuudesta karismaattisemman ja täyteläisemmän kuin se voisi olla kliinisenä, teoreettisen puhtaana versiona.

Musikaali ei juuri tästä parane, mutta muistutetaan, että musikaaleja on erilaisia. Lauluäänten hiomattomuus, lähes kaikkien repliikkien laulaminen ja tarina tekevät Les Misérablesista vaikeammin lähestyttävän kepeisiin Maija Poppasiin verrattuna. Tekijät antavat kaikkensa ja vastaavaa antautumista pyydetään katsojalta: se jos onnistuu, se palkitaan. Itseltäni osa kuvastosta jäi näkemättä, koska pillitin tasaisesti koko kahden ja puolen tunnin ajan. Eräänkin kerran optinen vääristymä ja suomenkielisen tekstityksen haamukuva blokkasivat näköalan Bonham-Carterin rintavakoon ikään kun en muuten muistaisi musikaalien olevan homojen hommaa heidän mielestään, joiden kannattaa jäädä kotiin. Paidankaulukseni tuli suunnilleen yhtä kosteaksi, kuin jos olisin sitä imeskellyt. Perustelen mielelläni viiden tähden arvosanat faktoilla jotka voidaan tieteellisesti todistaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa