Rottatouillen ohjaaja Brad Bird oli mukana tekemässä Simpsoneita kun sarja oli vielä hauska, ohjasi sitten pienen yleisön intohimoisesti palvoman Rautajätin ja myöhemmin Ihmeperheen, ensimmäisen onnistuneen Pixar-elokuvan. Mitä tulee Rottatouillen ja animaatioharrastajan intiimiin suhteeseen, ei jälkimmäinen voinut ensiksi mainittua enempää odottaa, luulin, kunnes Rottatouille nousi vuoden parhaiten arvostelluksi elokuvaksi Yhdysvalloissa (mitä se on edelleen). Täyttikö Rottatouille suunnattoman kovat odotukset? Periaatteessa ei aivan, mutta olen valmis syyttämään tästä suomenkielistä dubbausta, joka on keskitasoa parempi, mutta ei loistava, niin kuin kaikki muut osa-alueet tässä välittömässä animaatioklassikossa.

Rottatouille, tai Ratatouille kertoo Pariisissa asuvasta ruokaa rakastavasta rotasta, Rémystä, jolla on poikkeuksellisen kehittynyt maku- ja hajuaisti. Isän johtama roskiksessa ruokaileva klaani näkee tässä lähinnä sen hyvän puolen, että Rémy pystyy haistamaan rotanmyrkyn. Rémy itse koettaa mahdollisuuksien mukaan yhdistellä mielekkäitä makuja, esikuvanaan edesmennyt huippukokki Gusteau. Katsoja saa päättää, toimiiko Rémyn oppaana Gusteaun haamu vai vilkas mielikuvitus, mutta Gusteaun ravintolaan rottamme eksyy. Siellä tämä saa todistaa katastrofia: apupoika kaataa puolet keitosta lattialle ja paniikissa täyttää kattilan millä sattuu. Koettaessaan korjata keiton, Rémy luo puolivahingossa menestysreseptin. Maine ja kunnia menevät pojalle, joka päättää sekoamisen sijaan muodostaa tiimin lahjakkaan rotan kanssa.

Se, kuinka rotta voi neuvoa ihmistä keittiössä, jossa ei rottia suvaita, on ongelmista pienin. Ravintolan uudella pääkokilla on painavia syitä päästä uudesta menestyjästä eroon, kun itse menestys taas saa kaupungin pelottavimman ruokakriitikon harkitsemaan visiittiä liikkeessä, jonka perustajan menehtymisestä hän on osavastuussa. Sekä poika että rotta ovat omalla tavallaan kaloja poissa vedestä kaiken pyörityksen keskellä. Poika olisi sitä missä vain, mutta erityisen kova on Rémyn kohtalo, hän kun saa kerrankin toteuttaa itseään, mutta ympäristössä, jossa jokainen kiljuva ihminen voi merkitä hengenlähtöä. Suurin osa muista rotista suhtautuu rennon välinpitämättömästi Rémyn touhuihin, mitä nyt parit maistiaiset kelpaisivat.

Mietittyäni pitkään, kuinka alleviivaisin Rottatouillen erinomaisuuden, päädyin seuraavaan lausuntoon. Rottatouille on omaa luokkaansa siinä nimenomaisessa merkityksessä, mitä sanonta "omaa luokkaansa" tarkoittaa. Ja sama suomennettuna: yksikään tietokoneanimaatio ei pääse laadussa Rottatouillea lähellekään, puhuttiinpa sitten käsikirjoituksesta tai visuaalisesta loistosta. Paino sillä, että Rottatouille on tietokoneanimaatio, tyylilajin vahvuuksia täysin rinnoin hyväksi käyttävä, suunnattoman kaunis, häkellyttävän sujuvasti kulkeva 2000-luvun moderni taideteos. Pixar on aina ylittänyt itsensä ja aina tuottanut kauniimpaa jälkeä kuin muut studiot, mutta Rottatouille on kaikkinensa toiselta planeetalta kuin viime vuoden Autot.

Brad Birdin salaisuus on vahvat, uskottavat hahmot ja heistä lähtevä luonnollinen huumori. Hahmoja ei uhrata irtovitsien tähden, eikä koko ajan ole pakko nauraa. Sen tapaiset kohtaukset, kuin sininen rotta kokkaamassa munakasta parikymppiselle jätkälle, joka on vähällä saada hermoromahduksen, kun kotiin tuotu rotta "tietenkin ryöväsi jääkaapin tyhjäksi ja lähti livohkaan", ovat jotain, mihin vain todellinen taiteilija saa puhallettua niin paljon elämää, ettei vanha pehmo osaa päättää liikuttuako, vai nauraako ääneen. Rottatouille on yhtä elokuvan juhlaa. Sen kutsuminen lastenleffaksi olisi mauton vitsi: yhden vuoden parhaista elokuvaelämyksistä pilasivat itseltäni paitsi se polvenkorkuisille suunnattu dubbaus, myös pienirakkoisten, kahdessa tunnissa penkkeihinsä puutuvien pentujen örvellys.

Pixarin tapaan ennen elokuvaa nähdään lyhytelokuva: tällä kertaa ufojuttu Lifted. Pätkä oli yhtä huvittava kuin Fennian ja Postin mainokset. Aivokuollut väkivalta ja tarinan puute on juuri sitä, mitä elokuvalta itseltään ei tarvitse odottaa.