Denzel Washingtonin näyttelemä lentäjä "Whip" Whitaker suorittaa mestarillisen pakkolaskun käsiin leviävällä matkustajakoneella. Näin itsevarma sankariteko saattaa määritellä miehen: ehkä kyseessä on kohtalo. Koko totuus on se, että Whip lensi kännissä ja kokaiinipöllyssä. Lentokone oli viallinen, mutta jos ryypiskely paljastuu, Whip ei saa ansaitsemaansa kunniaa, vaan ansaitsemansa rangaistuksen tai pahempaa. Omatunto kolkuttaa, eikä Whip juhli oluella, vaan hankkiutumalla viinoista eroon. Ei hän ole alkoholisti! Hän voi lopettaa koska vain - paitsi että ei hän voi. Lento (Flight) on Robert Zemeckisin ensimmäinen oikea elokuva yli 10 vuoteen ja aiheena on alkoholismi.

Leffa alkaa lennolla. Leffa alkaa myös monilla koomisilla yksityiskohdilla, kuten puheella pyllyseksistä ja yliampuvasti heiluvalla kameralla. En mahtanut itselleni mitään: nauroin makeasti onnettomuuden aikana. Reaktio ei pilannut elämystä, sillä puhumme nyt vanhasta kunnon Zemeckiksestä. Hänen keksimällä keksitty humpuukisatiirinsa (Forrest Gump) sai mummot itkemään. Hänen edellinen onnettomuusleffansa (Cast Away) huipentui kohtaukseen, jossa Tom Hanks itkee rantapallon perään.

Jos pakkolasku olisi niin jännittävä, että kädet hikoavat, mitä hyötyä tästä olisi? Tämä ei ole jännäri. Onnettomuudelle nauraminen auttoi minua samaistumaan päähenkilöön. Whip nauraa myös, vai kuulostaako se vakavalta, kun sadan ihmisen hengestä vastaava mies virnistelee sotkiessaan vodkaa mehuun? Reaktioni oli huolettomalla tapaa ylimielinen, mikä on myös Whipin elämänasenne. En tiedä mitä Zemeckis yrittää, mutta jos hän tahtoo katsojien pitävän naamat peruslukemilla, miksi hän esittelee päähenkilön kohtauksella, jonka aikana puolet katsojista tuijottavat ilkialastonta tiimalasia muistamatta kuunnella mitä päähenkilö edes puhuu?

Onnettomuuden tutkinnat rytmittävät tarinaa. Valokeila pysyy päähenkilössä. Yhtenä hetkenä Whip valehtelee itselleen ja muille, ettei hänellä ole ongelmaa, mutta toisena hetkenä hän vetää vodkaa suoraan parin litran pullosta (he heh). Washingtonin ei tarvitse kuin näyttää naamaansa ja siihen kysymykseen on vastattu, miksei hahmo ole jäänyt kiinni: karisma on tehokas naamio. Washington ei koskaan ota ylinäyttelyn riskiä, vaan surullista ja toisinaan huvittavaa on juuri se, että näinkin asiallinen ja miellyttävä mies alentuu häpeälliseen tilaan. En vähättele alkoholismin uhkaa, mutta en myöskään satuile, etteikö se olisi oikeassakin elämässä laadukasta mustaa huumoria, kun setä muuttuu illan mittaan parodiaksi itsestään (vaikkei kukaan ole nähnyt hänen juovan).

Sanoma on lainattu AA-kerholta: alkoholistin on ensimmäiseksi myönnettävä ääneen, mikä hän on. Mukana on myös luovempia käänteitä, jotka kommentoivat alkoholismia laajemmin. Kokonaisuus on kiinnostava, muttei niin kiinnostava, etteivätkö nämä "luovat käänteet" selkeästi piristäisi loppupuolta. Uskoakseni moni suomalaisten kanssa elänyt kokee erinäiset yksityiskohdat puhuttelevina.

Lento edustaa samaa hyvää tasoa kuin Cast Away ja Salaisuus pinnan alla, jotka Zemeckis ohjasi peräkkäin ennen kuin hän yritti nousta liikkeidenkaappaus-animaation mestariksi, missä hän ei onnistunut. Zemeckiksen mukaan liikkeidenkaappaus antaa hänen tehdä mitä tahansa, mutta täysi vapaus tapaa olla taiteilijan turmio. Zemeckiksen animaatiot ovat omaperäisiä mutta yksiulotteisia ja sieluttomia, kun taas Lennossa on särmää ja ristiriitoja. Asianajaja Don Cheadle näyttelee oikeussalidraamassa. Huumediileri John Goodman näyttelee kepeässä komediassa. Tunnelmien välillä ei ole todellista ristiriitaa, vaan huumori tuntuu tietoiselta ratkaisulta ongelmaan. Ongelma se on, kun leffa alkaa ison rahan Hollywood-spektaakkelina, mutta muuttuu tutkielmaksi miehestä. Zemeckis ratkoo pulmat rennosti. Animaatioissa tämä hänelle ominainen rentous vaikuttaa usein laiskuudelta. Hullunkurinen Goodman on oikeasti olemassa, toisin kuin on rappusia huvin vuoksi alas kierivä digitaalinen ikivanha Jim Carrey (Saiturin joulu).

Ilman huumorin kukkaa Lento olisi raskas ja kuiva. Harmiton pieni puolikuivuus vaivaa valmistakin elokuvaa, mutta samaa voi sanoa Zemeckiksen kaikista elokuvista Forrest Gumpin jälkeen. Lennon selkein kauneusvirhe on se, että Kelly Reillyn näyttelemä narkomaaninainen esitellään ajan kanssa ikään kuin hän olisi toinen päähenkilö, vaikka käytännössä hän on mukana palvelemassa Whipin tarinaa kuten muutkin tyypit. Yhtä kaikki, oikea Zemeckis on tullut takaisin. Hän laittaa tarinan kuin tarinan toimimaan (kunhan et anna hänelle kaikkea valtaa).


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa