Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook) on samantyylinen komedia kuin ne, joista Adam Sandler tunnetaan, mutta ohjattuna taitavammin kuin useimmat elokuvat, jotka tänä vuonna näet. En tahdo tylyttää ohjaaja David O. Russellia, mutta toisaalta Sandlerkin ansaitsee olla olemassa, joten on kysyttävä: hyväksyisikö edes Sandler näin heikon käsikirjoituksen? Hänen leffoissaan tapaa olla idea (joka sitten pilataan). On mahdotonta sanoa lyhyesti mistä Unelmien pelikirja kertoo.

Bradley Cooper näyttelee Patrickia, joka vapautuu mielisairaalasta. Tasan tällaista jannua Sandler usein näyttelee: Patrick on tyhmä, äkkipikainen ja taipuvainen väkivaltaan, mutta hänellä on myönteinen asenne, eikä hän tarkoita pahaa. Patrick tahtoo muuttua paremmaksi ihmiseksi saadakseen takaisin vaimonsa. Käytännössä hän aiheuttaa ongelmia ja menettää malttinsa toistuvasti. Jokaisella pilvellä on hopeareunus, Patrick uskoo, ollen kuitenkin yhä isoin este omalle onnelleen. Patrickille tarjotaan ystävyyttä, mutta hänellä on vaikeuksia arvostaa tällaista hyvää.

Päässä surisee muillakin. Jennifer Lawrence näyttelee lyyliä, joka yrittää iskeä Patrickin. Lyyli on nuori ja tyttömäinen mutta jo leski. Hän tekee surutyötä antamalla pesää kaikille ja näyttämällä vakavaa naamaa lähes koko ajan kuten Lawrence tekee muissakin elokuvissa. Robert De Niro näyttelee kiinnostavammin Patrickin isää. Hahmo on peliriippuvainen ja taikauskoinen, mutta De Nirolla on karismaa ja suoritus on herkkä. Hahmolla vaikuttaa olevan tiettyä elämänviisautta, vaikka hän on valmis pelaamaan omaisuutensa saatuaan vinkin tähdenlennolta. Kertooko elokuva mielenterveysongelmista? Ei.

Lääkkeistä ja terapiasta puhutaan, kunnes lopulta lääkitys unohtuu käsikirjoittajalta. Yhtäkkiä psykiatrikin sekoilee mukana, eikä kukaan muukaan estä vanhaa miestä lyömästä vetoa, koska peliriippuvuus ei ole ongelma, vaan vitsi. Muut ongelmat on tuolloin jo unohdettu. Leffaa kiinnostaakin enemmän tanssi ja muut romanttisten komedioiden kliseet. Leskihutsumököttäjä asuu tanssisalissa: hän on leskihutsumököttäjäballerina. Oikea hahmo hän ei ole, vaan hän muuttuu kirjoittajan oikkujen mukana kuten tekevät vähemmän tökerösti muutkin tyypit.

Ennen kuin elokuva paljasti läpimädän sisuksensa, olin melko hyvin meiningissä mukana. Koetin jättää huomiotta ajoittaisen kömpelyyden kuten hokemisen. Kun mielisairas päähenkilö hokee saavansa vaimon takaisin, tämä on draamaa. Kun hänen isänsä hokee, että katsoisit joskus perheen kanssa telkkarista peliä, koska se tuottaa onnea, leffa alkaa muuttua juomapeliksi: ota snapsi kuullessasi jotakin mikä tuli selväksi jo aiemmin, ja ota kaksi, kun asia vielä erikseen selitetään.

Eräässä vaiheessa leskihutsumököttäjäballerina ryhtyy selittämään asiaa, joka liittyy sekä ihmissuhteisiin, vedonlyöntiin että taikauskoon. Hän on selvästi ajatellut asian loppuun saakka, vaikkei siinä ole mitään järkeä, että hän on ajatellut asiaa ollenkaan. Lyyli onkin siis leskihutsumököttäjäfilosofiballerinavedonlyöntiennustajamaahinen. Haista vittu, elokuva. Anteeksi, mutta en ole vähään aikaan tullut yhtä vihaiseksi. Olin investoinut elokuvaan mielenkiintoa ja hyvää tahtoa ja minut petettiin törkeästi.

Russell on laatuohjaaja. Se ensinnäkin kuulostaa hyvältä, että Russell pyörittää laajaa hahmokaartia ja monia sivujuonia, sillä hänen edellinen elokuvansa Taistelija (The Fighter) onnistui juuri sillä tyylillä tekemään nyrkkeilijän tarinasta tuoreen ja elämänmakuisen. Näyttelijöistä Russell saa asioita irti. Vaikka Lawrence enimmäkseen mököttää, hänkin on ilmaisuvoimainen tilaisuuden tullen. Kuvaus ja leikkaus ansaitsevat erikseen kiitosta. Lukuisat kohtaukset hyökkäävät kohti katsojaa, mutta eivät vihaisesti, vaan levottomasti. Päähenkilö ei suinkaan pelkää näitä tilanteita: hyökkäävyys auttaa ymmärtämään, että Patrick on ylivilkas hösöttäjä (kunnes elokuva unohtaa asian). Toteutuksen ansiosta käsikirjoituksen sandlermaisuutta on aluksi vaikea tunnistaa, vaikka mukana on hyvin sandlermaisesti jopa viihteellistettyä perheväkivaltaa ja teennäisesti virnistelevä käsittämätön sivuhahmo, joka putkahtelee maisemiin keksimällä keksityistä syistä.

En tahtoisi antaa tälle samoja pisteitä kuin Sandlerin elokuvalle Jack & Jill. Kun Jack & Jill huipentuu standardienmukaisesti kyläyhteisön edessä, elokuva on kliseinen, kamala, aivokuollut ja lapsellinen, aivan kuten on Unelmien pelikirja. Toisaalta Jack & Jill pysyttelee tyylissään ja esittää sanomansa ymmärrettävästi, toisin kuin tekee pallon ja koko pirun pelikentän hukkaava Unelmien pelikirja.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa