Kari Hietalahti kaappaa lentokoneen tositapahtumiin perustuvassa farssissa Kaappari. Tuohan oli jo miniarvostelu, sillä kyllä kansa tietää kiinnostaako vai ei.

Hietalahti näyttelee huonosta itsetunnosta ja harhaisuudesta kärsivää oululaismiestä niin huvittavasti ja omistautuneesti kuin on lupa odottaa. Elämä on kohdellut kaltoin ja akka valittaa, joten ei muuta kuin perkele: koneen kaappaus on luovempi tapa näyttää kaikille mihin mies pystyy kuin perinteiset väkivallan teot. Järin haastavalta teko ei vaikuta 70-luvulla. Aake Kalliala on tyyneyden perikuva kapteenina, joka suhtautuu pyssyn kanssa ohjaamoon putkahtavaan psykonössöön lunkisti kuin pitäjän reiluin jätkä kylähulluun. Jos se olisi edes teoriassa mahdollista, Kalliala luultavasti tarjoaisi Hietalahdelle oluen kapakassa ja sitten pyssy pistettäisiin pois. Kuvauksena "historiallisista henkilöistä ja tilanteista" tämmöinen pöhköily on vain hitusen syvällisempi kuin Timo Koivusalon historialliset draamat, mutta inhimillisyyttä pääosaherroissa on. Liikenneministeriä näyttelevä Miitta-täti ja kaapparin komenneltavaksi päätyvää lakimiestä tulkitseva Lihava Kalju Keski-ikäinen Suomalainen Mies koheltavat yksiulotteisemmin, ja se on mielestäni sallittua ja huvittavaakin, koska asioilla on painoa kiitos Karin ja Aaken.

Rakastan vihata klassisia kotimaisia farsseja, joissa koomikot lässyttävät ja missit yrittävät saada naaman liikkumaan. Kaappari herättää nostalgisia ja isänmaallisia tunteita, vaikka toteutus on hallittua ja tyylikästä Uunon ja Körmyn kulta-aikoihin verrattuna. Jopa jäljelle jätetty surkeus on enimmäkseen perusteltua. Elokuva on päämäärätön, mutta se kertoo päämäärättömyydestä. Farssimaisuus perinteisesti teloittaa uskottavuuden, mutta johdonmukaisesti älyvapaassa Kaapparissa farssimaisuus jopa auttaa selkeyttämään näkökulmaa. Roolit ovat sitä kärjistetympiä, mitä pienempiä ne ovat, joten kaappari itse on räyhäämisestäkin huolimatta sympaattisempi kuin valtakunnan eliitti. Surkealle ja tyhmälle sekopäälle nauretaan toki, mutta ennen muuta hän on reppana: väliinputoaja, jonka päänmenoksi herrat hautovat hirveitä. Elämä on hankalaa! Joidenkin käsitys hätähuudosta on omalaatuinen. En tahtonut äijälle enempää pahaa kuin muillekaan ja tästähän seurasi jännitystä. Tukholma-syndrooma aktivoitui.

Vailla suunnitelmaa kaappari vaatii hynää ja toistuvasti kurssimuutoksia. Kaapparin ja lentäjien välille kehittyvät kemiat ovat mukavan vaivattomia, mutta kuten jo vihjasin, ihan vain sillä tavalla, että hullu arvostaa reilua kohtelua. Tositapahtumista pari riviä luettuani en tiedä, ottaako elokuva kaiken irti niistä, mutta yleisesti ottaen hukattuja mahdollisuuksia on havaittavissa. Matkustajilla on niukasti merkitystä. Kaappaus kuin kaappaus on rikas aihe, joten olipa tyylilaji mikä tahansa, koneen sisällä pysyttely saattaisi loppujen lopuksi olla parempi ratkaisu kuin poukkoilu ulkopuolisiin tapahtumiin. Se on huvittavaa, ettei kukaan panikoi niin kovasti kuin kaappari itse. Vastakkainasettelua auttaisi se, jos joku suhteellisen tyynistä matkustajista nousisi kunnon hahmoksi, jolla on näkökulma.

Kotimaisesta (sketsi)huumorista tapaa puuttua vitsi. Tyhmä hahmo kimittää tai hokee ja ensi viikolla uudestaan. Totean, että Kaappari piti minut huvittuneessa tilassa hyvinkin tasaisesti, mutta en suinkaan tarkoita sitä, että "hilpeät huippukohdat" viipyilisivät yhä mielessäni. Leffa on huvittavan tyhmä tasaisella tavalla. On 70-luvun muotiakin, jotta silmäkin kärsii ja nauttii. Kaappari on vähintään yhtä onnistunut kuin viime vuoden parhaat kotimaiset elokuvat sillä perustelulla, että ne olivat melko huonoja elokuvia, kuten on tämäkin, mutta tämä toimii metatasolla, koska tämä kertoo typerästä Suomesta. Ajoittaisesta kompuroinnista huolimatta Kaappari säilyttää tietyn itsetietoisuuden. Kyynisyyden puolelle ei lipsuta, vaan mm. koska Kalliala näyttelee kutakuinkin ihanteellista suomalaista, sanoma näyttäytyy lempeän positiivisena: eipä tässä mittään, vaikka lentelen ase ohimolla, minä tulen Suomesta. Pärjäillään.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa